Kun olin lassa kuuskesoisna,
Olin vilkka virsilleni.
Lankelin jokaisen laakson,
Joka rannan rallattelin,
— — — — — nyt
Murehissani murajan.
Laulan mie liki kotia,
Liki vettä vierettelen;
Ehkä kuulisi emoni,
Panisi padan tulelle,
Parasta padan sisälle;
Tulisi kyselemähän:
"Mitä laulat, lapsueni,
Kuta, lintuni, likerrät?"
Ei kuule emo minua,
Jos mie silmillä siherrän,
Tahi kulmilla kuherran;
Ei kuulu emolle itku,
Ei valitus vanhemmalle —
Huuto ei kuulu Tuonelahan,
Walitus manan majoille.
II 112.
Siskopiiri hajoo kodin hajotessa. Sitä runo kuvailee näin:
Oli meitä kun olikin
Oli ennen aikoinansa
Siskoja sininen silta,
veikkoja veno punainen.
Tuli tuuli, otti laian,
Tuli toinen, toisen otti,
Kolmansi kokan repäsi;
Tuli viimeinen vihuri,
Sepä vei koko venehen.
Jäi veikot veen varahan.
Kodin ilmasta emme voi lähteä vielä viipymättä vähäsen äidissä, joka on "kodin aurinko", sen pyhä keskus. Armaan äidin kuva, sen hellyys, sen itsensä-uhraava rakkaus, se kalliimpana muistona seuraa meitä läpi elämän. Mitäs suomalainen runo tietää äidin rakkaudesta? Paljo. Kajahtihan sitä jo niistä kaihon sävelistä, joilla orpo ja koditon lapsuuttansa muistaa. Noista muistelmista on hänen sydämelleen rakkahin äiti, siihen kaipaava aina palajaa, sitä hän hartaimmin aattelee ja muistelee. Tämähän todistaa, että äiti rakasti lastansa. Rakkautensa lausuu äiti liikuttavan kauniisti esim. kehtolauluissa, joita on säilynyt useita:
Tuuti lasta, tuuti pientä,
Laulan lasta nukkumahan,
Uuvutan unen rekehen;
Käy, unonen, kätkemähän
Kultaisehen korjahasi,
Hopiaisehen rekehen!
Sitte saatua rekehen
Ajele tinaista tietä,
Waskitannerta tasaista;
Wieös tuonne vienoistani,
Kuletellos kullaistani,
Harjulle hopeavuoren,
Kultavuoren kukkulalle,
Hopiaisehen salohon,
Kultaisehen koivikkohon,
Kussa käet kullan kukkui,
Lauleli hopealinnut!
II 174.
[Miltei vielä kauniimpi on II 176.]
Rakkauden rusovälkettä kasvoilla varjostaa kuitenkin jo huolen hattarakin, pienokaisen tulevaisuus kun on tietymättömissä:
Minä tuuvin tuttuani,
Liekuttelen lintuani,
Ihanaistani imetän.
En tieä imettelijä,
En katala kasvattaja
Mitä miksi kasvattelen,
Imettelenkö iloksi,
Wai imetän itkukseni,
Waalin lasta vaivoikseni
Huolikseni huiskuttelen.