(Huom. pieni ivan kirppu lopussa!) Samaan tapaan kysymillä ja vastauksilla syntyy seuraava kuvitelmasarja:
Mikä tuolla näkyvi? Talo, talon takana lampi, lammin laiteella vene, veneen sisässä kätkyt, siinä hursti, hurstin hulpiloissa veikko, veikon olkapäällä kirves, kirveen kasassa lastu. —
Minne lastu singahtavi,
Sinne kirkko tehtänehe,
Sinisillä siltasilla,
Punaisilla portahilla.
Wieras kirkon tekee, patsaat panee, kirkon kirjoittaa. Isä ikkunat tekee, veikko penkit veistelee, emo lattiat lakoo, sisko sillat siivoaa. (I 215.)
Ja näinpä lapsi yks' kaks' rakensi komean kirkon! tämmöinen lorulaulu saattaa tietysti jatkua loppumattomiin, kun kieli ja mieli on irrallaan ja sana antaa sanalle aihetta, alkusoinnun vauhtia auttaessa. Kts. esim. I 234.
Poikalapsissa ilmaantuu reipas, raikas, iloinen luonnollisuus, karkeampaa laatua kuin tytöissä, usein yltyen vallattomaksi. Luontonsa mukaan poika onnelansa rakentelee:
Jos ma laululle laseme,
Laulan ma meret mesiksi,
Meren hiekat herneheksi,
Meren kivet kirstuloiksi,
Meren kaislat kaupungiksi,
Laulan neien kaupunkihin,
Liitän linnani sisähän. — —
Nain ma tuosta nuoren neion,
Otan linnasta lihavan,
Jonka kanssa kallottelen.
Tuosta kasvan kaunihiksi,
Paisun linnan paimeneksi,
Suorin poikaset sotahan,
Nuoret miehet miekka vyölle.
Itse linnassa lihoan,
Juon olutta minkä jaksan.
Sure en sitte Suomen maita
Enkä Suomen neitosia.
II 235.
Warhain siis naimatuumat heräävät, aluksi enemmän pilalla. Niinpä poikanulikka on kosivinaankin:
Tullos neitonen minulle
Sorialle sorkalelle;
Ei minulta tyhjä puutu,
Kolm' on aittoa minulla,
Yks' on aitta vehkasuolla,
Toinen parkkikankahalla,
Kolmansi kotoinen aitta. —
Se kolmas kotoinen aitta,
Siihen on tyhjeä typitty —
Eikä aivan tyhjäkänä,
Eikä aivan täysikänä:
Kanan pää, karitsan kaula,
Kolme hauin kylkiluuta. — —