II 241.
Yksi naimatuumissaan naisi, mutta ei löydä sopivia neitoja. Maakylän neidot eivät miellytä: "Ne on lyhven lylleröiset, maantasaiset talleroiset, kuvetaskujen tasaiset". Parempi olisi toki kaupungin kaunokainen "joll' on kallis kampa päässä, kotat jalassa". Mutta arvaapa paraaksi olla naimatonna: "ne on neitona soreat, isän kotona koreat, mutta akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä."
Mikäli nuorukainen kasvaa ja varttuu, astuu tosi elämä etehen.
Kestääkseen sen taistelua, on hän — niin vaadimme, kasvatettava.
Kasvatuksen tärkeys ei ollut esi-isillemmekään tuntematonta. "Joka
kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Ja Wäinämöinen sanoi:
Wäli on väätyllä vitsalla,
Wäli vääntämättömällä;
Mies tulevi neuvotusta,
Koira neuvomattomasta —
Tieto ei miestä tieltä työnnä,
Neuvo syrjähän syseä.
I 90.
Raskas on pojanki ero kodista. Enemmän näkyy sentään koti ja kotilaiset eroa pahaksuvan, kuin itse eroava; ei hän ainakaan suruansa sanoin tunnusta. Siinä huomataan ylpeää itsetuntoa.
En tieä poloinen poika
Tällä inhalla iällä,
Minne vieähän minua
Näiltä pieniltä pihoilta,
Ison luomilta eloilta.
Kun tämä kave katovi,
Emon tuoma erkanevi,
Ilo ilmalta katovi,
Laulu maalta lankiavi,
Jääpi emoni itkemähän,
Ikävöimähän isoni. — —
Ei ne neidotkaan iloitse — —
Saapi lintuset levätä,
Oravaiset olla jouten j.n.e.
II 264.
Sotaan lähtiessä nuorukainen tuntee rintansa uljaasti paisuvan suuren tehtävän edessä, vaikkei toisaalta voi olla tajuamatta asian vakaistakaan puolta. Siitä riitainen mieli sukeuu sanoiksi näinkin kauniisti:
Suku suuresti surevi,
Heimokunta hellehtivi
Saavani minun sotahan
Rautakirnujen kitahan,
Sortuvan sotatiloille,
Wainoteillä vaipuvani.
Waan elä sure sukuni!
Emmä silloin suohon sorru,
Enkä kaa'u kankahalle,
Kun minä sotahan kuolen,
Kaa'un miekan kalskehesen.
Sorea on sotainen tauti — —
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
kaihtamatta lankeavi.