Säännöllisissä oloissa neidosta tuli morsian, hänen tuli jättää isän koti mennäkseen uuteen. Tärkeä askel hänelle itselle. Ikäviin oli myös jättävä kotolaisensa erotessaan, hän kodin kauno ja ilo. Ainakin neito itse tunnustaa:
Kenpä kielin laulanevi
Tämän harjun hartehilla,
Kun tämä kana katovi,
Punapuoli pois menevi?
Katoo luuta laattialta,
Tuopinkorvat tummenevat;
Tämä linna liikahtavi,
Jääpi sulhoset surulle,
Partasuut pahoille mielin.
II 18.
Häälauluja on runsaasti. Niinpä "antiaisissa" kyselevät runonmuodossa kosianpuoli ja kaaso toisiltaan vuorotellen, toinen onko neidolla, toinen onko sulholla ne lahjat, taidot ja kyvyt, joita avioliitto ja uuden talon perustaminen vaatii. Kysytään onko neidolla hyvät hurstit, päänalukset, silkkihuivit, villavaipat, kaupungissa kantatut valkaistut vaatteet, onko neito kelpo keträäjä, kunnon kutoja; toisaalta tiedustellaan, onko sulholla itse saamansa karhuntaljat, peurantaljat, onko silkkiset sukansiteet, hopeiset housunnauhat, saksansaappaat, silkkihuivit, vilttihattu; onko hän kelpo kyntäjä, kylväjä, onko auransa terävä, kaataako kassaransa kaskea (I 126). Sitte kosia miehenpuoli ja kaaso piloillaan pitittävät toisiaan: "johan sain neidon!" — "Sitäpä hän juuri halusikin!" (I 127). — Kaaso varoittaa sulhoa hyvin pitelemään morsiantansa m.m.:
Elkäs meiän neitostamme,
Elkäs viekö vehkasuolle,
Panko parkkihuhmarelle,
Olkileiville otelko!
— neinnä ison koissa
Aina viilti vehnäsiä,
Katseli kananmunia.
Aamut aittoja availlen,
Illat luhtia lukoten
Maitotiinun tienohilla,
Olutpuolikon povessa. I 132.
Ellös sie pahoin pielkö —
Elä anna anopin lyöä
Eläkä apen torua. I 133.
Elkäs sie pahoin pielkö,
Ellös vitsoin vingutelko.
Neuvo sulho neitoasi,
Opeta oven takana,
Yksi vuosi suusanalla,
Toinen silmän iskemällä,
Kolmansi jalan polulla.
Kun ei sitte siitä huoli,
Weä vitsa viiakosta
Tuopa turkin helman alla,
Jolla neuvot neitoasi,
Neuvot nelisnurkkaisessa,
Kyläkunnan kuulematta.
Elä nurmella nukita
Pieksä pellon pientarella,
Kuuluisi tora talohon,
Naisen itku naapurihin.
Eläkä silmälle sipaise,
Kuppi kulmalle tulisi.
Sinimarja silmän päälle!
Kylän haukkuisi harakat:
"Onko tuo sodassa ollut?
Wai susiko sulhasesi?" — — I 134.
Hää-ilolla on vakavakin puolensa. Elämän huolet astuvat likemmäs. Morsian apeutuu itkulle aatellessaan, että rakkaasta kodista tulee ero, iloiset, hauskat tyttöpäivät menevät iäkseen, vapaus vähenee, huolia karttuu, kauneus menee. Tuttavat laulavat hänelle:
Olit kukka ollessasi,
Kasvaessasi kanerva,
Wesa nuori noustessa
Näillä pitkillä pihoilla.
Lähet nyt kukka kulkemahan
Tästä kullasta koista.
Luulet vietävän kotihin —
Wieähänpä orjuutehen. I 138.
Kasvoit sie talossa tässä,
Korkian isosi koissa,
Ahomailla mansikkana.
Nousit voille vuotehelta,
Wenymästä vehnäsille.
Ei ollut huolta ollenkana,
Annoit huolla honkasien,
Ajatella aiaksien
Surra suuren suopetäjän.
Sie vaan liehuit lehtyisenä,
Lennit lintuna lehossa.
Menet toisehen talohon.
Toisin siellä, toisin täällä,
Toisin ukset ulvasevat;
Et osaa ovissa käyä
Talon tyttöjen tavalla;
Et tunne puhua tulta
Ensinkään emännän lailla,
Taia et taittoa pärettä
Talon miehen mieltä myöten.
Ei ole tuttua tuvassa,
Ei isonen armastele,
Eikä äiti mainittele. I 139.
Siell' on ohjat ostettuna,
Walmistettu vankirauat.
Kyllä saat kokea koito
Apen luista leukaluuta,
Anopin kivistä kieltä,
Ky'yn kylmiä sanoja,
Na'on niskannakkeloita. I 142.
Ja morsiamelta kuuluu vastakaikuna valitus:
Heitän valkeat veteni,
Heitän hietarantaseni — —
Lähen tästä kun lähenki,
Kanssa toisen karkulaisen
Ison saamasta salista
Sykysyisen yön sylihin,
Kevähäisen kieran päälle,
Jottei jälki jäällä tunnu. I 144.
Sitte toiste tullessani,
Kotihin käyessäni,
Ei minua muut ne tunne,
Kuin ne kaksi kappaletta,
Alimmainen aian vitsa,
Perimmäinen pellon seiväs. I 146.
Mutta häitähän neito itse halusi. Kuinkas se elo niin äkkiä synkkeni, jota äsken ihanaksi uneksittiin? Eikös rakkaus kirkasta kaikkea, eikö "karkulainen", sulho, osaakaan alakuloista lohduttaa? Niinhän toki, ja niinpä neito järkevänä kuulkoon tuttavain lohdutusta: