Ei ole itettäviä
Suuresti surettavia:
Onpa sulho suojassasi,
Mies verevä vieressäsi,
Hyvä mies, hyvä heponen,
Talon kanta kaikellainen.
Kiitä neito lykkyäsi,
Hyvän luojasi lupasi,
Hyvän antoi armollinen,
Hyvän osmon ohjillesi,
Kalevaisen kannoillesi.
Eipä tuo tok' laiska liene,
Ei tuo virsi viinan kanssa
Ei tussaa tupakka suussa.
I 151.
Onhan siellä emännällä tilava toimiala uudessa kodissa; eihän sillä pidä itseään orjaksi eikä onnettomaksi tuntea, etenkin jos saa lempeän miehen. Hänen lempensä palkitsee kaikki muut ikävät ja kiusat, kunhan vaan vaimo puolestaan täyttää velvollisuutensa. Ahkeruus kovankin onnen voittaa:
Pitäisi sinun piteä
Pää tarkka, totinen mieli,
Iltasella silmät virkut,
Aamusella korvat tarkat.
Konsa oikein otava,
Pursto perin pohjaisehen,
Silloin nuorten nousuaika,
Wanhojen lepuuaika.
Silloin aikasi sinunki
Nousta luota nuoren sulhon,
Saaha tulta tuhkasista.
Kun ei tulta tuhkasissa,
Kutkuttele kullaltasi.
Iske tuli tuikahuta,
Lähe läävähän samalla.
Käy sie kuunnellen kujassa,
Ammoiko anopin lehmä,
Hirnuiko apen hevonen;
Oljet lehmille ojenna,
Heposille heinät heitä!
Luo silmät sikainkin päälle,
Elä sie sioille singu,
Elä potki porsahia.
Kun sitte tulet tupahan,
Tule kolmena tupahan,
Tuo sie luuat, tuo sie lunta,
Itse tule kolmantena.
Kun sie laattiita lakaiset,
Elä lapsia lakaise;
Nosta lapset lavitsalle,
Pese silmät, pää silitä,
Anna leipeä kätehen,
Wuole voita leivän päälle;
Kun ei leipeä talossa,
Anna lastunen kätehen!
I 152.
Noin se liikkuu arkiaskareissaan nuori vaimo ja emäntä. Kuinka viehättävä ja elävä kuvaus kaikessa yksinkertaisuudessaan! Tämmöistä vaimoa mies varmaan rakastaa, eikä kaaso ollut liikoja laskenut morsianta hälle ylistellessä:
Puhas on pulmonen lumella,
Puhtahampi puolellasi;
Walkea merellä vaahto,
Walkeampi vallassasi;
Sorea merellä sorsa,
Soreampi suojassasi;
Kirkas tähti taivahalla,
Kirkkahampi kihloissasi.
Kelpo vaimo on miehelle kallis tavara. Eipä suotta äiti neuvonut poikaa vaimoa hakiessa muistamaan ettei "kaikki kultaa mikä kiiltää":
Jos tahot talohon naia,
Ellös pyytäkö pyhänä,
Kirkkotiellä kihlaelko;
Silloin porsaskin punainen
Ja sikaki silkki päässä,
Laiskat lainavaattehissa.
Arkena parempi aika;
Silloin naios, poikaeni!
Ota olkihuonehesta,
Riusanvarresta valitse, I 88.
Kivenpuusta kiikkumasta,
Käsivarsin vaapumasta.
Navetasta nainen ota,
Riihestä rimakka piika,
Jok' on joutusa jalalta,
Sormilta hyvin sorea,
Askareihin aina valmis! I 89.
Surkeasti kyllä taisi kova todellisuus usein morsiamen onnen toivot pettää. Mies ei aina osannut aarrettaan arvossa pitää, nuori vaimo sai kokea uusien sukulaisten puolelta ynseyttä, nurjuutta; elanto on niukkaa, elämä ilotonta. Hän huomaa surukseen olevansa orja. Nyt vasta hän oivaltaa vapauden arvoa; nyt hän kiittelee entistä huoletonta elämäänsä kotona, lapsuuden ilopäiviä, kun ne ovat ikipäiviksi menneet. Näin kumminkin suomalainen runo kuvaa naidun naisen oloa orjalliseksi ja ikäväksi, ja taisipa todella usein niin ollakin. Pari esimerkkiä: