Metsän ukko halliparta,
Metsän kultainen kuningas,
Avaa nyt aittasi avara,
Laske juoni juoksemahan,
Kullaista kujoa myöten,
Jost' on sillat silkin pantu,
Weralla vetelät paikat,
Pahat paikat palttinalla!
Ukko kultainen kuningas,
Anna mulle ainojasi,
Kanna mulle kaunojasi,
Kullassa kulisevia,
Hopiassa helkkäviä!
Aja vilja vieremmille,
Minun metsipäivinäni,
Erän etsiaikoinani!
II 333.
Ankarampi ottelu, kuin metsän otusten kanssa, syntyi, jos vainolainen oli maasta miekoin torjuttava. Suomalainen on aina ollut urhea soturi. Mutta hän on siksi läheltä nähnyt sodan hirmuleikkiä, siksi paljo pahaa kärsinyt vuosisatoja riehuneiden sotien jaloissa kahden puolen valtakuntain rajaa, ettei hän voi sotaa semmoisenaan kiitellä. Järkevä mieli näkee siinä surkeutta suurta. Siitäpä tämmöinen toivomus:
Warjele vakainen Luoja
Kavioista vainovarsain,
Sorkista sotahevosten,
Rauan valkian vaarasta,
Terän tuiman tutkamesta,
Tykin suuren suun eestä,
Rautakirnujen kiasta!
Warjele vakainen Luoja
Suurilta sotakeoilta,
Jossa lyijy miestä lyöpi,
Tinapalli paiskoavi;
Jossa pää pahoin menevi,
Sekä kaula katkiavi!
II 323.
Waan eipä sodassakaan surkuttelemista, jos sillä hyvää voitetaan, jos sillä saadaan rakkaille omaisille onni ja rauha turvatuksi.
On nyt meitä miekan alla
Poikia sotapolulla;
Yöt porumme pakkasessa,
Lustomme lumen seassa — —
Waan emme pojat poloiset,
Emme itke itsiämme,
Emmekä vaivoja valita,
Jos immet hyvin eläisi,
Impyet iloilla mielin,
Mesimielin morsiamet,
Lesket leikkiä pitäen,
Muoriset murehtimatta.
II 324.
Rakkaus innostaa kuolemataki uhmailemaan. Ja mikäs hätä, jos istumme
Korkeimman varjeluksessa!
Tuolla päästän pääramuni,
Heikon henkeni vapahan,
Kun ma luome Luojahani,
Heitäme Jumalahani.
Warjele vakainen Luoja
Warjele vahingon tieltä,
Kaitse kaikista pahoista!