"Peljästyttävää kyllä kuultiin, vaan ei kuultu, onko teidän luopumisenne pakosta. Päinvastoin olen saanut sen käsityksen, että oli oma asianne ja itsenne määrättävänä, tahdoitteko luopua tahi pysyä henkivakuutuksessa. Toisekseen en minä, jos pakko tulee, koskaan möisi vakuutustani yhtiölle takaisin, vaan ottaisin vapaakirjan."
"Vapaakirjan — mikä se on? Ei semmoisia vielä sinä aikana ollut."
"Kyllä on ollut", vastasi Eljas. "Vapaakirja on vakuutuskirja, josta ei enää suoriteta vakuutusmaksuja ja jonka summa vastaa niitä maksuja, joita on suoritettu. Jos minä esimerkiksi olen sitoutunut suorittamaan vakuutusmaksuja 10 vuotena ja 3 vuotta maksettuani tahdon luopua, saan vapaakirjan, jonka määrä on 3/10 osaa alkuperäisestä summasta. — Mutta kääntyäksemme takaisin pääasiaan, tahdon vielä lisäksi huomauttaa siitä, että setä ei ole voinut sanoa, ett'ei samoja säästöjä olisi tehty muutenkin, vaikkapa 70 markkaa vuosittain olisi henkivakuutusyhtiölle suoritettu. Asianlaita on nyt kuitenkin niin, että moni markka menee turhuuteen, kun ei ole mitään varmaa suoritusta tehtävänä, jos kohta koetetaan olla kuinka tarkka tahansa; sitä vastoin tarpeettomat menot mahdollisesti vähimpään supistuvat, kun on jokin sitoumus täytettävänä. Ja vapaaehtoisuuden pohjalle perustettuna on tämä sitoumus sitä mieluisampi täyttää, kuin tietää, että sen tulos lankeaa itselle eduksi, jos elää, sekä että sen tarkoitus on tehdä valoisammaksi sen sukupolven tulevaisuutta, joka meitä seuraa. Saattaa kyllä olla tunnottomia ja itsekkäitä vanhemp" — - —
Puhe jäi kesken, kun saliin astui vanha Leena itkevä pikku Eljas sylissään. "Minun täytyi tuoda" — puheli hän — "lapsi äidilleen. En saa sitä viihtymään, en vaikka mitä tekisin."
Elli kiiruhti lasta ottamaan, mutta tämä käänsi päätänsä pois, huitoi käsiään ja vielä enemmän itki.
Eljaskin lähti liikkeelle. "Onkohan hän sairastunut?" kysäsi hän hädissään. Mutta kun lapsi huomasi isänsä, ojensi hän heti kätensä ja syliin päästyään nojasi päänsä isän rintaa vastaan, nyyhkytti muutaman kerran ja sitten lakkasi itkemästä. Isä kuivasi lapsen posket, silitteli hiuksia, eikä voinut olla painamatta pientä suukkosta pojalleen, jonka puhdasväriset kasvot alkoivat jo kirkkaina loistaa, kuin kevätaurinko. "Mitä? Tulitko sinä taivainen olento ilmaisemaan mielihyvääsi isällesi siitä, että hän koettaa parhaansa mukaan sinun tulevaisuuttasi turvata, kuten kunnon vanhemman tulee?… Mutta, Elli, mikä sinulla on? Ihanhan sinä vaalenet"…
"Ei ole mitään vaaraa — miten vaan lienee niin kummallisesti sattunut sydänalaani."
"Tekiköhän kirkossa olo sinulle näin kovin kuumana päivänä pahan elämän vai…?"
"Älä hätäile. Se on jo ohi, olen aivan ennallani."
"No, Leena, ottakaa nyt lapsi ja menkää hänen kanssaan pihamaalle kauniisen Jumalan luontoon."