LUODON KOIVU.
Miks' olet, koivuni, noin vaivainen, Noin käyrä, koukistunut varreltas? Kuin vanha oisit, muinaisaikainen, Voi luulla katsoin ulkomuotoas: On oksas' harvat, melkein kuivaneet, Ja runkoasi peittää sammaleet.
Miks' olet noin sä kuiva, pienoinen? Miks' latvasi ei nouse taivohon? Miks' surkastunut noin ja hienoinen, Vaikk' aivan kyllin kasvusijaa on? Täss' olla puita voisi sadottain — Ja yksin seista saat nyt siinä vain…
Jo tiedän syyn! Sun mieltäs karvastaa, Kun tuuli viestit tuopi, toisiaan Puut kaukorannan kuinka armastaa Ja kuiskailevat lemmest' ainiaan, Mut sulle ystävän ei kuulu ään', Niin yksinäisen kuihdut ikävään…
ERÄÄN KERRAN.
Mä kylään menin. Naurull Ja pilkallakin siellä Kun kohdeltiin, niin kauhulla Pois läksin — murhemiellä.
Ja metsähän sitt' astella Mä aloin tietämällä: Ei luonnon helma kohdella Voi tavall' ilkeällä.
Ja siellä koivun juurella Het' alkoi länsituuli Mun poskiani suudella, Kuin impi simahuuli.
Ja pikku lintu oksalta Se viserteli mulle: "Näin sydämesi pohjalta Myös riemu olkoon sulle!"
Ja rintani mun riemahti — Ja liikutti se mieltä, Niin että sydän laulahti Mun tullessani sieltä: