"Oi, kiitos, metsä! helmaasi Mä aina tahdon tulla, Kuin ihmisseuran konsaanki Ei suosiot' oo mulla. —"
KOSKA…?
Kun kevät ilman lämmittää, Niin loppuu talven valta Ja sulaa järvet, lähtee jää Ja kukka mullan alta Pääns' ujoisena kohottaa Ja herttaisuutta hempii, Ja pian, kunnas rehottaa, Kun päivä sitä lempii.
Kun myrsky joskus temmeltää Ja riehuu raivovasti, Niin rauhoittuen lepoon jää Se viimein hiljaisasti — Ja luonto tyyntä huoahtaa Ja juopi sulo rauhaa, Ja linnun rinta riemahtaa Ja ilomieliä pauhaa.
Vaan koska, koska kevät saa Mun rintahani tulla? ja koska jäät sen liikahtaa? Ja koska aik' on mulla Se, että kukat puhkeaa Ja rintan' ruusut aukee? Oi, koskahan ne tuoksuaa Ja limpuistansa laukee?
Ja syömmessäni myrskysää Se kosk' on lopussansa, Niin ett'ei nosta vaahtopää Siell' aalto kuohujansa? Ja koska taisto tyynnähtää, Mi riehuu siellä, pauhaa? Ja koska ainaiseksi jää Mun sydämeeni rauha?
TURHAA ÄIDIN SURUA.
"Tän' aamun' ei oo terve Anna: Hän kauhean on kalpea", — Näin valitteli äiti-Sanna Ja surust' oli valkea, — "Vaikk' illalla Hän tanssissa Ol' punaruusun kaltaisna."
Hän terve on, mut äiti-Sanna Ei tiedä, että poskensa Jok' aamu maaloavi Anna — Ja siit' on kauneutensa! Nyt maatessaan Ei laittamaan Viel' ehtinyt oo kasvojaan.