En vaivu! Aina rintahain Käy elo uusi tuullahtain — Ja se, mi virkistystä tuo, Mi uutta elämätä luo, On: toivo.
UUS ELO.
Ja poika läksi maailmaan Vaikk' äiti estää koitti, Läks' onneansa haalimaan, Mut onnetuutta voitti — Hän, näet, siellä turhuutta Kun kylvi, niinpä kurjuutta Sai leikattavaksensa. —
Jos kulki kuinka kulkikaan, On aina samanlaista: Hält' onnenportit suljetaan — Hän kaukana sen maista On merell' elon myrskyssä, Sen vaarassa, sen hyrskyssä Aavalla ulapalla.
Tuo mielen hältä murtumaan Sai — kodin, äidin muistaa, Ja sinne rupes toivomaan Ja toivo — sepä suistaa Nyt surut hältä, entistä Kun haaveks' äidinlempistä Kotinsa rauhaisuutta. —
On synkän synkkä talvisyö — Juur' hieman sataa lunta — Ja poi'alla on eessä työ, Ei silmänsä saa unta: Hän tiellä tuossa astelee Ja kyyneltulva kastelee Kalveita poskiansa.
Hän katsoo ylös taivohon — Kuu valju siellä loisti, Mut kohta pilvi eessä on — Sen varjo valon poisti: Ja sepä mielehensä nuo Kaikk' elämänsä kuvat luo, Kuin pilvi toivon peitti, —
Nyt päässyt on jo kodin luo Ja oven taakse jääpi. Ja sydän lyö. — Mik' onpi tuo? Ään' äidin väräjääpi: "Oi, Herra, tokko konsanaan Mun poikan' armas valkamaan Voi merelt' elon päästä!"
Poik' avaa oven, seisahtaa: "Sun, äiti, täss' on poikas!" Äit' istualta ylös saa Ja laihat kätens' oikas — Ja juosten vastaan riensi nyt Hän sitä, jot' on itkenyt Niin monta yötä, päivää…
Ja sitten — sylihinsä vaan Sen hellimmästi sulki Ja surun syömää poskeaan Nyt ilonkyynel kulki. — On poi'allakin elo uus': Lemp' äidin, kodin rauhaisuus Taas ympäröipi häntä.