Aamulla kun tuulen henki Kukat herättää, Silloin nauruhuulen senki Torvi helähtää: Karja siitä havahtaapi, Paimentansa seuroaapi Metsän helmahan.
Siellä, tuulten humistessa, Laulelee hän vaan, Metsäkosken kohistessa Soittaa huiluaan, Kuulostaapi linnun kieltä, Salon syvällistä mieltä Saapi hengittää.
Aholt' aholl' ohjoaapi Karjoansa hän: Sinne sitä johdattaapi, Missä heinävän Laidunmaan se kohtoaapi, Vierellä min kumpuaapi Lähde kiehuen.
Siinä sitte päiveänsä Viettää huoleton. Elon murhe sydäntänsä Painamatta on: Sammalmätäs penkkinänsä On ja kivi pöytänänsä, Lähde juoman suo.
Metsänruhtinaana tuossa Väliin karkeloi, Uipi ilon ihmevuossa Miten suinkin voi: Päivä häntä hyväileepi, Kukat hälle hymyileepi, Linnut laulahtaa.
Paimentytti naapurista Karjansa jos tuo Yhtehen, niin silloin vasta Riemuavat nuo: Leikkiellen laulaessa, Kisaellen nauraessa Päivä väistähtää.
Illan tullen kotiansa Paimen karjan vie — Kenpä silloin luonnoltansa Raikkahampi lie Luonnonlasta viatonta, Puhdasta ja huoletonta Riemurintoa!
TOIVO.
Kuink' onni mua kaitsellee, Kuink' elämäni vaihdellee, Ja matkani jos minne vie Ja ruusuton jos onkin tie, En vaivu.
Vaikk' oiskin kaikki unelmaa, Vaikk' oiskin virvatulelmaa — Ja kuinkin murhe mua syö Ja kuinkin kohtaloni lyö, En vaivu.