Maa, äitis, vettä rinnoistaan Ain' antaa raitist', uutta Ja entinen pois juostessaan Kukiksi taimet muuttaa. — Ah, jospa elo ihmisen Ois osaksikaan semmoinen!
MERKILLISTÄ.
Ihminen se tuntee, tutkii tähdet, taivahalta, kuut. Maiden ääret, merten pohjat, luonnon salaisuudet muut;
Vielä enemmänkin, eikä Tyydy, kurja, sittekään, Mutta merkillistä: harvoin Tuntee, tutkii — itseään!
RUUSU JA PERHO.
Ruusu, perho lemmess' uivat Kesäpäivät riemuisat; Lempimähän havahtuivat, Lemmiskellen uinuivat.
Päivä paisti. Lemuellen Lännen leyhkä tuuleli, Perho lensi liehuellen, Ruusuansa suuteli.
Syksy tuli, hallan huuli Kesäraukan raateli, Kolkko, kylmä myrskytuuli Kauneuden kaateli.
Ruusu vielä huuleltansa Lemmenmettä soisi, — mut Perho ei nyt muiskullansa Suudelmiin sen vastannut.
Ruusun juureen perho kuoli, Vierehen sen vaikeni. Ruusu suri, itki, huoli — Kunnes raukka raukeni.