Jo kevään tuoksu ilmassa! Jo lintuistenkin kilvassa Soi virret riemuisimmat. Ja jäist' on vapaa järven vuo; Sen pinnallenpa taivas luo Kuvansa kaunihimmat.
Jo Luonnotar on vehreään Maan pukenut ja kainon pään Kukkainen kohottaapi. Aholla kellot kalkattaa Jo karjan, paimen rallattaa, Torveensa toitottaapi.
Ja luonto täynn' on lempeä; Se ihmisenkin henkeä Saa tunteen tointumusta — Ja laulamatt' ei olla voi: Soi siis vaan, ilolaulu, soi Keväällä riemastusta!
KILPAKOSIJANI.
Ma autuaana uneksuin, Mä lemmen liekkumassa uin: Hän oli omanani. Oi, kuinka suuta suikattiin Niin ylen armahasti… niin Ei vertaa onnellani. —
On aina, luulin, kestävää Mun mainen taivahani tää, — Ei mikään sitä voita. Mut pian päivä pilvestyi, Kuin syksyn ilta synkistyi: Sain kilpakosijoita,
Ne mairitteli Hiljoain Ja kultaa, imarrusta vain Ne tarjos — mutta heillä Ol' kokehensa turhat, kun Hän muisti valan vannotun: Ol' liitto luja meillä.
Vaan taas tul' uus': se Hiljan vei, Vaikk' kultaa mukanaan se ei, Eik' imarrusta tuonut — Ei tarjonnunna lämpimää Se kättä, eikä lempeää Myös sydäntäkään suonut.
Ja kumminkinpa Hilja nyt Minulle oli kylmennyt Jo mielitehdollensa; Ja katseen vaikka minuun loi, Niin hellän kätensäpä soi — Uudelle sulhollensa. —
Mä hyljättynä vaikeroin, Kuin haamu yössä haiperoin: Jäin murhekuorman alle — Ja laulan surulaulujain Nyt, muistellessa armastain, Mennyttä — kuolemalle…