Ja luulin, ettei löydy kukkuloita, Ei järviäkään, eikä lammikoita, Mit' rannat kukkivaiset varjoais Ja taivas kuvillansa kaunistais.
Niin luulin sekä ajattelin vielä: On kolkkous se moinen saanut siellä Nuo laulut syntymähän kantelon, Mik' ihmehenä maailmalle on.
Vaan toist' on kaikki: kyllin ihanuutta On Karjalassakin ja herttaisuutta — Sen luonto jylhää on, mut mahtavaa, Mi hurmoaa ja mieltä tenhoaa.
On täällä laaksoja, on kukkuloita, On kukkarantaisia lammikoita — Ja täällä Laatokan on laajat veet, Puol' alastomain vuorten harjanteet.
Ja kansa vilkas sen, jos ei se oisi, Niin unohduksiin jäänyt, kyllä voisi Se vielä soittaa ihmekanneltaan Ja tulla kaunistukseks' Suomenmaan.
Nyt aik' on uus'. Jo herää Karjalamme… Muu Suomi huutaa: "tullos muassamme"… Sä nouse, kasva! Havaa unestais! Ja vastaan ota toivonaikojais!
NIETOKSET KUN SULAYI.
Ah voi, kuinka kultaseni kauas meni sentään, Nyt en aina kukkaseni luokse voi ma entää! Suo on poikki sullottava, soudeltava lampi, Korpi jylhä kuljettava kahta kamalampi, Kivikkokin kierrettävä, niityn notko pieni, Vuoren yli kiivettävä — semmoinen on tieni. Vaan kun talvi kuluvi ja kesä tänne ehtii, Nietokset kun sulavi ja puut ja pensaat lehtii, Niin se silloin valmisna on uusi tupa mulla, Siihen armas asumaan on luvannunna tulla.
NEUVON TIETÄISIN.
Siit' on aina huoli sulla, Jos ei kaulahuivi mulla Suuni edess' ole vaan, Yhdessä kun ajellaan.