Ja vaekka immeiste ennustukset usseimmite männöö hongikkoo, niin tässä kuetennii totteutu iha tillillee, ku, neät, poeka akatemiasta kaekista parraemmat paperit taskussaa peäs ja sitte papiks vihittii, rupes maene häne soarnostaa kiertelemmää ympärj moata. Loajemmat ekssalamit suoritettuvaa olj meininkinnää tulla vanahalle isällee apulaeseks, mut pyyvvettii hänet neljänneks voalsoarnoojaks ja valittii papiks hyvi suuree seurakuntaa. Eikä siinä auttanna jäpästelemine, voan olj kuultava kansan kuhtumusta. Ja siitä lähtii häne maeneesa ja arvosa alako vuesvuelta nousta, niinku hyväst happanova taekina, niin että se enne pitkee, nuoresta ijästää huolimatta, olla röhötti rovastina koko Savonmoan suurimmassa seurakunnassa.
Siinä rovastina olla röhöttäessää se sae alituesee terveisiä syntymäpittäästää, jonne sitä kututtii vieraesille. Ja ku itekkii tuns sisällistä ikävöemistä, niin se kirjutti jollennii tuttavallee, että "sinä ja sinä sunnuntaena on aekomukseni, jos se minulle sallitaa, tulla soarnoomaa syntymäseurakunnan kirkossa, johonka oun jo kauvvan halunna tulla ja johon nyt sitä kernaammi tulen, ku minuva on erityisest kututtu, koska hyvä on kuhtui kulukee".
Sen kuka tahhaasa arvoo, että tämä tieto levis, niinku kulovalakee kuevassa metässä. Ja kyllä sitte sinä sunnuntaena olj kirkkoo kokkoontunna rikkaat ja köyhät, vanahat ja nuoret, ruhot ja rammat — sanalla sannoe kaekki, jotka voan kynnelle kyken. Ku olj korree kesäpäevä, niin ne, jotka kirkkoo ei aijjoosa soanna, olj ulukona kirkon seinustalla, jonne rovasti eän kuulu iha solokenaa. Miten hyväst se rovastvaenoo lie millonnii soarnanna, mut tänä sunnuntaena siinä olj aevan Herran henk, soarnaspa se sitte synnistä taekka autuuvesta. Ei ollunnakkaa ihmettä, että kirkossa ja ulukosallae monj niska nytkäht, monet sieramet tohaht ja niiskutti ja monj immeine pyyhk silimiää, Usseita vuoskymmeniä siitä soarnasta pittäässä hoastettii…
Ku kirkonmeiningit alako loppuva, juosta kutas Rytkös-Risto atteikkii, soahaksee asjasa toemitetuks, ennenku immeisiä kovi paljo ennättää tuppautuva ja joutuvaksee siihe venneesee, jossa rovast viijjää Kuirivee toiselle puolelle hartaushetkee pitämää. Ja vaekka atteikkiherra, se loastarinlaksuttaja Ristoo viivyttikkii, olj sillä kuetennii niin hyvä onni, että peäs venneessä samalle tuhtolauvvalle rovasti kansa — tottapa se lie siihe koettanna peästäkkii…
Se rovastvaenoo ku olj oekee kansaommaene mies, nii rupes rannasta lähettyvä puhheisille kaekkii kansa kahtomata voatepartee taekka immeise muotoo. Ja niimpä se alako Ristoltae kysellä minkä mittäe. Risto toas puolestaa tulj hyvi rovellee ja sano, että:
— Kyllä työ, rovast, outta iha valittu ase Herran käissä ja minulla on taskussan esnierkki siitä, että teijjä soarnassa on semmoene voema, että sitä kuullessaa pahan paeka ite peäruhtinassii pakkoo lähtöö. Jos ette loukkaannu ja pane pahaksenne, niin minä hoastan tämänpäeväse soarnanne kautta tapahtunnee ihmee sekä voen siliminnähtäväst vielä totteennii näyttee.
— Mittees kummoo mulla on syytä loukkaantuva, vaekka tosin en liijjallisesta kehumisesta tykkeekkää. Hoastakee voan tietonne pelekeemätä — ollaaha myö ristityt immeiset sisaria ja veljiä.
Ja hurskaassa tottuuvessa alako Risto sitte kertoo, että:
— Ku kirkonmeiningit alako loppuva, läksin minä atteikkii ostammaa — tässä se Risto käytti kansanommaesta nimmee, vaekka sen voemakkuutta nyt lievennettää — sielun vihollise pillausta, ku talavella unneutettii harjukasryssältä sitä hankkija. Se atteikkiherra, joka muuten on aeka rasavilli, sano mulle, että satunj tulemaa hyvvää aekaa, sillä nyt soan sitä iha verskiä eli tuoresta, melekeimpä lämmintä. Ku tievustin, että mistee sitä variltaa on soatuna, nii se atteikkiherra selitti, että rovastin parastaekoo kirkossa jyristessä ja pauhatessa tulj kirkonkylän sielun viholliselle hätä kättee ja se läht pakkoo potkimaa. Kiireessä se ei ollunna älynnä, mistee parraete peäsis, voan olj ruvenna ajjautummaa tuosta aettarakennukse ja halakopino välite ja tullunna nivusistaa niin ahtaalle, että siinä siltä olj sutkahtanna. Hetj olj atteikkiherra juossunna sinne kapustasa ja astiasa kansa kerreemää sielun vihollise pillaukse. Sitä sitte mulle antaessaan se puhel, että sielun viholline olj niin ahtaalla, että karvoja jäe siitä halakoehi ja nurkkii sekä näyttää verta tipahtannee pillaukse sekkaa. Sitte se vielä sano, että jos en niin verskiä taho, on heillä vanahempookii. Mut minä tuummasin, että anna voan sitä verskiä, se, neät, voe olla tehokkaampoo. Lähtiissän kävin kahtomassa, oesko vielä rippeitä jälelle jeännä, voan niin tarkkaa olj se apteikkiherra koaputellunna, etten mittää löytännä — karvoja kyllä huohmasin, mut niitä en uskaltanna ruveta ottamaa… Ja nyt minä rovastille näytän, minkälaesta sielun vihollise pillaus on tuoreena — eikös siinä ou versuonijakkii, ku sen kehnon nivuset tulj niin ahtaalle?…
Siinä puhhuissaa kaevo Risto taskustaa atteikista soamasa piene keäree, avas sen ja tarjos rovastvaenoo kättee. Lähistöllä istuvat immeiset näytti iha säekähtynneiltä. Mut rovastvaenoo otti hyvin rauhallisest keäree kätteesä ja olj sitä tarkastelovinnaa, vaekka kahtel Ristoo iha ytimii ast. Huohmatessaa Riston olovan hurskaassa tottuuvvessa, ei se tahtonna toese hurskasta yksinkertaesuutta rikkoo, voan anto keäree takas ja rupes puhumaa, että: