— Kyllä oes siunattu asja, ku voan mistä löytys immeine, joka saes sielun vihollise pakkoo ajetuks, ettei siitä karvojakkaa jälelle jäes. Mut ei sen ajamista pie ruveta sen taekka tämän tehtäväks jättämää, voan jokkaene sen omasta syvämmestää karkottakkoo…
Ja ku rovastvaenoo siitä tekstin sae, puhu se rantaa männessä niin voemakkaast ja syvämmellisest, että toas monj niska nytkäht, mone sieramet tohis ja niiskutti sekä monj syvän raskaast huokas. Eikä se jeännä Riston silimäkää kuevaks…
Mut ku rovastvaenoo tämän tappaukse ystävillee juttel, niin sen omakii niska nytkähtel… naurusta…
MATKALLA AMETRIIKKII…
— Eihää ne kasva Atlannin aallot ruusuja punasia, vaekka ne on tuutinna Ametriikin rantaan poikia tuhansia.
Sillä tavalla se mies lauloo hujjautti soatuvaa istumapaeka junavaunun penkille. Sen jäläkee se alako puhella tuttavallisest jokkaeselle outtamata kysymystä taekka vastausta. Jos koerra oes karvoesta katoltava ja mies voatteistaa, tekis miel peätellä, ettei tämä laulajapoejja moalline ommaesuus maha kovi suur olla: risane olj, neät, puku peällää ja ränstyneeltä sekä nukkavierulta itekkii näytti. Mut vaekka ulukokuor olj tievaantunna, tuntu sisäpuol kirkkaalta, koska miestä ei huolet paenanna. Ku se siinä, enimmäksee yksinää, pitj purpatustaa, astu vaunuu junnailija eli juna-isännöehtijä matkalippuja tarkastammaa. Huohmattuvvaa tämä uuvve tulokkaa, tulj juna-isännöehtijä sen ettee ja tavanmukkaesest sano, että:
— Näyttäkee matkalippunne.
— Misteepä minä sen olemattoma näytän…
— No, miks ette ostanna viimmeseltä asemalta?
— Jokos tuo olj viimmene asema? Ja minä oun luullunna, että asemia on vielä eissäepäe…