MYYRÄNMÄKELÄESET SÄHKÖSSÄ.
Siinä sitä on sähkössä puhtija ja voemoo, senhää tietää akat ja lapsettii. Ja jos kuka sähköiskun sattuu soamaa, niin sillon se on leipä leikattu. Mut puhtija ja voemoo on sähköinnostuksessakkii, ku se oekee sytyttävänä sattuu. Kaekista vereksimpänä ja tuoreimpana esmerkkinä siitä on Myyränmäkeläeset, jotka tässä äsköesenä aekana sattu joutumaa sähköinnostuksee.
Se läht siitä, että Hautolampilaeset olj ruvenna sähköö paekkakunnallee puuhoomaa — ja nii sähköinnostus sähköesistä Hautolampilaesista tarttu Myyränmäkeläesii. Ku niille olj voan sivumänne sanottu, että nyt sitä sähköö saesitta työkii, niin muuta ei tarvittu: koko kyläkunta alako kilivassa pauhata, että:
— Mikäs pakko meijjä on lampputuettuloehe ja pärevalakee varassa ellee turjottoo — otetaa sähkö, ku se kerra soahaa.
Ja että tässä olj ylleene miel'ala lausuttuna, siitä ei tarvihe toestukseks maenita muuta ku sen, että ku isäntä Väkelökkii olj joutunna sähkökuumeesee, niin sillon se taut olj muehennii tarttunna. Sen isännä nim ei oekeestaa ollunna Väkelö, voan olj sitä sillä tavalla ruvettu kuhtumaa — väkelyytesä tähe. Se nimittäe olj olovinnaa innokas kaekkii yrityksii, nostel housujaa ja lävväyttel rukkasijjaa vastakkae. Mut siihe sitte pöyhistely kuol nahkaasa. Ja samallaesta sen olj puhelukkii: se alako niinku hyvä soarnapappi, mut muutamae lauseihe perästä se rupes väkelöettelemmää ja ussei koko puhelusa keskeytti. Ja väkelöemistä sen olj liikkuminennii, samate ku talloustoemettii. Kaeke sen tautta sitä olj ruvettu nimittämmää Väkelöks, eikä sitä takanapäe muualla nimellä maenittukkaa. Ku Rinneaho isäntä olj tullunna Väkelön luo keskustelemaa sähkön ottamisesta, niin tämä olj tohahtanna ja sanonna, että:
— Sitä vehettä minä vihhoon niinku paholaesta sen tappaukse perästä, mikä mulle sattu asemalla. Mänin siellä käymää iltamyterässä ja ku outossallii peäsin, soapu asemamies tulija sytyttämmää. Minusta tuntu ihmeeltä, ku sen ei tarvinna muuta, ku voan seinee napsautti, niin hetj olj valakeeta ympärj huonetta. Sen asemamiehe mäntyvä en malttanna olla, voan tassuttelin kahtomaa sitä napsautuskohtoo. Ja ku immeine ei usko, ennenku koettaa, niin minnäe hellävarroo veänsin semmoesta mustoo nauloo, joka muestutti housun tikkunappija. Mut sillo tupsaht kaekki valot sammuksii ja minä hätäpäessän läksin pimmeessä pyrkimää penkille pakkoo. Miten lienen haerahtunna könähtämmää yhe aka syllii, joka nost hirvee nuohaka ja rupes rämmentämmää, että:
— Mikä sika sinä out, joka sammutat valakeet ja tulet karvasta turpoos minun noamaan hankoomaa? Häh? Mikä sinä out ja mittee sinä oekee meinoot? Tiijjä se, että minä oun kunnijallise miehe kunnijalline aviovaemo, enkä mikkää…
— En minä mittää pahhoo meinoo… minulle tulj erreys… Enkä minä
Sikasia ou suvultan, minä oun…
Mut sillo tulj asemamies outossallii ja ihmettel valakeihe sammumista sekä napsautti ne toas palamaa. Ja yhessä oveavvauksessa tulj muetae immeisiä. Siinä hälinässä sotkeetu sen kunnijallise aviovaemo torumine.
Se Rinneahon isäntä sano, että: