Ja sen sanottuvvaa se Väkelö alako ponnata toesee paekkaa. Mut sen jäläkee huus immeiset, että:
— Ei oteta meillenkää!
Ja niin äkkijä ku se sähköinnostus sytty, yhtä äkkiä se sammukii.
Ympärj kyllee sanottii, että:
— Ei oteta sähköö, ei oteta, koska se maksaa…
Mut se Rinneahon isäntä, sähkövalon ja voeman innokas puuhooja, purroo hampaetaa yhtee ja sannoo, että:
— Kaekenmoeste koltiaeste ja taulapäehe keskee on pitännäe joutuva olemaa ja elämää, jotka ei ommoo hyvveesä ymmärrä. Mut mitteepä minä heitä ruppeen herättelemää — moatkoo mokomat, niin että kannikat hautuu…
Se Jussi Suksine toas tuummaeloo yksinää tällä laella:
— Ku sitä immeine eläs, niin oes lyst nähä, jaksaakko Väkelö ellee tuhat vuotta… Mut pahon minä pelekee, että eikö siltä tuhannen vuen eläminennii mänene — väkelöks, niinku kaekki muukii…
KU MINÄ ITE — VARASTIN.
Tässä elämän "elokuvvoo" tarkastellessa juolaht mielee värssy muutama runnoelijakokelaa käskirjutuksesta, jossa runoniekka, oavistukse kiikarilla viimmestä tiljpäevee tirkistellessää, laulaa tällä laella: