"Luoksein soapuu konttopiru käissä konttokirjat kummat: Hyvveitä voan pien on siru, pahheita on suuret summat."
ja ku sitä värssyvä miettiissä muestluusta tappauksia tulla marnii esille, niinku moamykriä koloestaa, saen huohmata, että minnäe miesparka, muusta puhumatakkaa, oun muun muvassa — varastannae. Immeiset sannoo, että rehelline tunnustus on sama ku anteekssoamine, ja sentähe minä nyt vilipittömäst varkauten tunnustan, samalla ku mulla on lieventävänä asjahoarana olovinnaa se, että en ou tehnä muuta ku kotjvarkauve, enkä vieraalta ou mittää anastanna. Ja tällä laella se kotjvarkaus tapahtu:
Olin jo mustalaespoekoo suuremp taekka toesi sannoessa siinä ijässä, että moalima kaekenmoeset houkutukset ja tuulet riipo matkaasa. Mut jos mänj suuntaa taekka toesee, rahhoo voan joka paekassa tarvittii. Kukkaropahasesta irvist kuetennii tyhjä pohja ja jos kassakirja oes ollunna ja sitä oes katellunna, ei siinä oes ollunna muuta ku yks leht, jossa olj mänöjä, eikä — tuloja ollenkaa. Mut ninku luonto vettää tikanpoekoo puuhu, samate luonto vetj minuva muehe matkassa kulukemaa ja joukossa olemaa. Sitä varte pitj tuloja hankkija harjottamalla — kotjvarkautta. Ollessan vanahempaen lapsista pahnanpohjimmaene eli nuorin, en minä soanna isännöejjä, voan toeset pitj jöötä. Mittee sitä sitte millonnii lie soanna kähvelletyks ja rahhaa vaehetuks, ei tälläkertoo juohu mielee. Mut luultavast tämä ruessäki varastamine on ollunna kaekista suuri, koska se nyt peäkopasta tulla marni esille. Ja niinku jo sanoen, minä tahon sen avomielisest ja vilipittömäst kertoo ja tunnustoo.
Muestamattomuuvve taekka muehe kiireihe tähe olj myllyy lähtö unehtunna iltapimmeesee, eikä se niin voarallista ollunnakkaa, ku meijjä mylly olj lähellä, voan kilovirsta peässä. Ku jyviä lähettii säkkilöehe panemaa, jouvvuttaavvunj minä matkaa, niinku harakka sijantappajaesii. Siinä kiireest liepsuessa onnistun soamaa yhe jyväsäki puotetuks aeta rappusilta moaha ja sieltä vierytetyks rappuehe ala. Eikä sitä keppoesta kukkaa huohmanna.
Niinku muuttii mänin minnäe yöpuulle ja tuummasin, että toeste nukuttuva käyn säki kelekalla viemässä riihlao tlakse, jossa sen lummee peittelen piiloo. Mut minä nukkuva horrae syvvää unnee itekkii ja vasta oamuyöllä havvae. Mulle tulj kiire. Käpsin männä tuppaa, otin sieltä kelsturkkirutmeijja peällen ja suure karvareuhka peähän. Pusasin sitte nostoo säki kelekkaa ja läksin vettee junnoomaa. Riihtie olj kappee, ja ku talav olj lumine, olj kinoksi ja kahepuole tietä. Peästyvän puolväli paekkeille huohmasin, että jokkuu tulj vastaan. Kukas se mahtaa olla? Ja voe lapikasta ja lapikasnahkoo! Se olj mun vanahin veljen, joka olj sattumalta herättyvvää lähtennä tarkastammaa, onko ahe riihessä niin kueva, että jo tänä oamuna passoes puejja. Mikäs minut perrii? Takas keäntymine olj kerrassaa mahoto ja jos toas juoksen pakkoo, jeä jyväsäkki suve suuhu. Mut hätä keinon keksii ja hättäene tarttuu, vaekka — olenkortee. Ja niimpä minnäe paenon reuhkan syvälle peähän, nostin turkkirutmeijjan kaulusta pystyy ja rupesin liikata lynkkeemää, niinku meijjä mökissä asuva loesmies, Jussi, tekköö. Totta varmaannii liikkoomine lienöö hyvi onnistunna, koskapa veljmies alako tieltä kavuta nietokse selekää, antooksee vaevaesmiehelle tietä. Ku siinä veljmiehe sivute männä lynkkäsin, kysäes veljmies:
— Mistees se Jussi näe varrae tulloo?
— Tuolta minä tule Kiijjasta kesäpalakkojan hakemasta, vastasin minä ja parraa kykyn mukkaa koetin hoastoo Jussin eänellä ja hyvi pehmeekielisest, niinku sekkii latustaa. Ja vaekka lauluopettaja ennen olj haukkunna, ettei mulla ou mussiikikorvoo, osasin minä kuetennii Jussija niin hyväst jamata, että veljmies petty…
Ku saen jyväsäki varmaa taltee lume alle, kipasin tulla kelekkonen kartanolle takasi. Luultavast ei riih vielä kuevalta ollunna tuntunna. koska veljmies ei ollunna perettä herättännä, voan olj männä vielä kammariisa. Se olj etuva mulle, soaton, neät, turkkirutmeijja ja reuhkan viijjä tuppaa ja hiipijä sitte makkuukseen. Ku veljmies olj sitte tullunna jonkuu aejja peästä tuppaa, olj se sanonna, että:
— Alakoopa konkoilla pystyy, ettei sivu päevän moata, ku Jussikii on jo ehtinnä tulla Kiijjasta ast.
Pitkii aekoje perästä satuttii sitte kerra juttelemmaa minkä mittäe ja muun muvassa ihmeteltii koerrae ihmeellistä ja tarkkoo vaenuva, ku ne tuntoo kotisa immeiste ja elläente jälet, vaekka miten paljo oes kulukovia ollunna niihe perästä tietä myöte. sillon sano veljmies, että: