— Ihmeellistä ja kummallista se on. Mut on niitä immeisissäe semmoesia, jotka on hyvi tarkkoja tuntemaa. Tahtomata ruveta ihteen kehumaa, tahon kuetennii maenita, etten minäkää ou iha huono tuntemaa.
— No, kaekkee sitä pittää kuullakkii, siuähää et tunne kettää, sanon minä.
— Mite niin? Sanoppas esmerkki, millonka en ou tuntenna.
— Esmerkiks siilon, ku minuva luulit Jussiks tuossa riihe välillä, etkä tiennä sitäkää, että olin kähveltännä jyväsäki, jota olin piiloo viemässä.
— Sinäkös lyöppärj siinä olittii, tuummas veljmies ja tulj vähä niiku nolosiisa sekä keäns puhhee muehe asjoehe.
ROTTA, ROTTA — VOE HERRA SIUNATKOO!…
Juna läht asemalta hiljaesta männöösä — eikähää junahurjastelu ou kaekeks onneks vielä muotii tullunnakkaa, niinku autohurjastelu — niin juna läks kulukee kolluuttammaa. Hyvi sekalaesta seurakuntoo istu muutamassa kolomanne luoka vaunussa, enimmäksee naespuolista väkkee, mut usseita olj miehijäkkii, joesta yks ja toene näytti olova täysverisijä reissusällijä. Maesemat kahe puole rautatietä olj kolokkoo vaevasmehtee kasvavia soeta ja ku asutusta ja viljelystä ei ollunna ies näkyvissäkää, olj matkustajat ikkääku turrillaa ja nörpällä neni. Viimmeseltä asemalta ei tullunna vaunuu muuta ku yks matkustaja, konttiselekäene keskikkäene mies, joka muutama penki peähä peästyvää istumaa alako hammuilla konttija selästää, asettooksee sen joko penki ala taekka hyllylle. Kontissa näytti olova vöryä runsaast, niin ettei kielj soanna sen suuta tarkallee suletuks. Ku se kontti olj polovilla alaspäe, parkas yks naesimmeine, samalla ku se kavaht penkille seisomaa, kovalla eänellä, ikkääku oes hengenvoarassa ollunna, että:
— Rotta, rotta — voe Herra siunatkoo!
— Missee, missee? kuulu parkasuja jokikiiseltä puolelta.
— Tuolla lattijalla… lattijalla… rotta, rotta — voe Herra siunatkoo!…