Ja tuolla laella parkuissaa se naesimmeine hulumuuttel helemojaa ja potki jalakojaa penkkii. Tuski ennätti silimänräppäystä kuluva, ennenku kaekki naesmatkustajat olj penkillä seisomassa ja samate tek monet miehettii. Se konttimies pysy yksinää rauhallisena, keännelle konttijaa sekä oes jottae sanonna, mut kukkaa ei ottanna kuunnellaksee. Ku melekei jokkaesella naesimmeisellä olj lyhythelemaset hammeet ja ku ne niitä nostel ja hulmuuttel sekä seärijää sätkittivät, ettei rotta peäsis helemuuksii, niin oespa siinä viikunalehet ollunna tarpee… Kaekista pahimmassa villissä olj muuvva tavattoma lihava naene, joka kuulu ollee kastrullikomentantti eli keittäjätär, ja jonka takapuolet olj paksut, niinku ruummenkulit, ja rinnat öhötti, niinku kymmenkilloeset pussit oes ollunna riippumassa. Sennii hammeet olj eärimäese lyhyvet, varmaannii sen vuoks, että niin paksuje pohkeihe ku tupakkapölökyt olj vanahaa aekaa, koko voemaperräene ihanuus soattas olla näkyvissä. Sillä keittäjättärellä olj hirvee römisevä eän, jota seälimätä käytti, samalla ku se pelemuuttel ja nostel helemojaa sekä käsillää kouri mahollisia ja mahottomia paekkojaa luekkamalla ja kiljumalla, että:
— Rotta, rotta — voe Herra nimessä! Onkoo se ajjautunna mun helemuksiin — kahtokee, kahtokee, näkkyykö sitä…
Ja siinä vastapeätä olj muuvva reissusälli, jonka tajuntapiirissä ei ujjouskäsitettä lie millonkaa ollunna. Sille miehelle näytti semmoene kahtomine ja tillistämine olova mieleistä tehtävee ja se sekä kahtel että koplikii oekee perustuksia myöte, jopa puristel rintojakkii. Rintapuolestaa se kastrullikomentantti eli keittäjätär olj arka ja parkas että:
— Ei se rotta ou sinne peässynnä, nauhat ku on kovast kiin… mut siellä helemoessa, helemoessa…
Keittäjättären rohkeus tarttu toesiinnii naesimmeisii ja hyvi mielellää ne anto mieste hättyytellä rottoo helemoestaa. Ja ne, jotka ujostel, hulumuuttel helemoja, niinku lakanoeta tomuja pöllyytellessä ilimassa liehutettaa, eikä ne välittännä, mitenkä korkeelle helemat kohos. Samalla ne potki ja sätki jalkojaa penkkii ja lattijaa. Ja yhellaesta peliä pitj jotkut miehettii, samalla ku ne koplimalla anto hyväntahtoesta apuvaa, ettei rotta voan peäsis naeste helemuksii… Mut jalakoe tömistämine, kirkumine ja rotan pelottelemine olj niin voemakasta, että ku junnaelija eli junaisannoehtijä astu vaunuu, olj se hämmästyksestä selälleesä lentee. Eikä rauhottamisesta mittää hyötyvä ollunna, voan päevasto metelj ylty, ku kilipoo huuvettii, että:
— Rotta, rotta… lattijalla, rotta, rotta — voe herra siunatkoo!…
Junaisannoehtijä kiitti kauppojaa, ku peäs mokomasta rottasotaräväkästä poes.
Mut samassa tultii asemalle ja juna pysähty. Ei tarvinna kettää käskee vaunusta ulos lähtemää, semmoesella kyejjillä sieltä rynnättii, että ovet tahto matkaa lähtee. Se konttimies jäe yksinää istumaa, aukas konttisa suun ja asettel sinne toeste tavaroehesa jonkkoo kauppapuojjista lapsillee leikkikaluks eli leluks ostamasa — tekorotan, jossa olj oekee vetokujjeet sisässä, niin että sen voe avvaemella vettee, niinku taskukello, jotta se sitte jonku matkoo juosta vikittää, ja joka häne konttisa suulta sattu puttoomaa lattijalle. Siitä lattijalta sen jokkuu heikkohermoene naesimmeine huohmas, luul sitä oekeeks rotaks ja rupes huutamaa. Kohta sen jäläkee huus melkei jokkaene. Ku sitte junan seistessä tulj jarru- ja asemamiehijä vaunun rottoo karkottelemaa, kerto konttimies niille, minkälaene rotta olj liikkeellä ollunna. Ja ne miehet sano, että:
— Minkästähe työ ette ilimottanna asjan oekeeta laetoo?
— Kyllä koettelin, mut ei kukkaa minuva kuulostanna. Ja niin minä luulin, että niihe kaekkii järk on männynnä vinnoo… Jos sitte semmoesille oes ilimotukse tehnä, oes ne voenna minut repijä pieniks topaleiks. Ja ku ne sen lisäks matkan alussa valittel ikävyyttää ja pitkävetteisyyttä, tuummasi minä, että siitäpä nyt soatte vaehteluva ja olin hiljoo, niinku sirkka seinänravossa…