— Ja oekeesee paekkaa se herra Kelles osas tullakkii, kyllä teällä surut keränä kulukusta alas männöö, sano se hevosmies. Mut ei passoo koko kaupuntia niin säkissä olleina pittee, ettei osattas hyviä kenkiä ymmärtee. Tässä esmerkiks on mies, joka ymmärtää hyvät ja huonot kengät ja joka myös hyvät kengät tarvihtoo, sillä minähää sitä hangessakkii toaroon ihko hoaranpohojia myöte. Ja joa ne soappaat voan minun jalakaan passoo, niin myöhää tehhää kauppa kahtee sannaa. Mitähä jos kengät vaehetaa tähä kelloo?
Suutarjmestärj otti kello kätteesä, kuulost sen käyntijä ja tarkastel sitä kaeki puoli sekä sano, että:
— Kyllä pittää rahhooki liikutella välistäissä. Ja sen minä toas varmaa tiijjä, että soappaat passoo sulle, niinku valetut, minä ku tunne jalakas suuruuve.
— No, ruvetaampas istumaa vierekkäe kauppoo hieromaa, eikä kennenkää tarvihe hinnasta tietee. Kahe kauppa ja kolomannelle korvapuust, sannoo sananlasku.
Ja sitte herra Kelles ja hevosmies alako supatella ja taes ne rahhookii liikutella. Mut se tulj loppusummaks, että suutarjmestärj pist hevosmiehe vastikkää ostama kello housuisa taskuu. Kauppalangokset tilas harjakaesjuomat etteesä. Hetkise kuluttuva ei suutarjmestärj ähkännä ja ähissynnä, voan rupes laulamaa sitä lauluva, jota se herra Kelleksenä olessaa tavallisest laulo, ja joka olj tämmöene:
"Tule meille voan, meillä leivotaa. Soat lämmintä leipee, jos — annetaa."
Toesettii kapakkavieraat tarttu virtee kiin ja sillä tavalla viinamäe työtä jatkettii yömyöhää asti.
Seuroovana oamuna mänj hevosmies soappaeta suutarjmestäristä hakemaa. Se mestärj olj kyykkysissjää suure kenkäkoapi eissä ja niin touhussaa, ettei tulemista huohmanna, ennenku tulija karkeella eänellä lausu hyvvee huommenta. Mut sillo se mestärj säekäht, kavaht seisomaa ja näytti oekee vapisova. Hevosmies tuummas hyvi rauhallisest, että:
— Enhää minä mikkää kummitus ou, enkä niin ventovieraskaa, että minuva tarvihtoo pelätä. Ja oltiiha tuota illallae yksissä.
Mänj aekoo jonnii verra, ennenku suutarjmestärj — se herra Kelles — kyken puhumaa: