— En tiijjä mitenkä tuossa kumarruksissa ollessan lie peä sekas sotkeutunna ja miten muutennii lienen koko oamun ollunna niinku puoljumissan. Mut mittee se noapur nyt asjoe?
— Niitähää minä tulin hakemaan soappaetan, jotka eilisiltana kellolla vaehon.
— Soappaeta hakemaa… kellolla vaehetuita… No, nyt mulle kaekki seleviöö… Voe siunattu mies, minkä ilosanoman toetkaa! Katohaa! Ku tässä oamusella heräsin ja vein housut koepiin, huohmasin, että niihe taskussa olj taskukello. Sillon äjäht peähän, että sen on jokkuu ilikiö sinne pistännä ja kohta tulloo polliissie ja viskoali kansa tänne minuva syyneemää ja varkaaks tekemää, semmoesia vippaskonstia ku kuuluu suuressa moalimassa tapahtuva. Minä rupesin tuummailemmaa, että niin oun viisas, ku vanahakii, ja mänin kelloo kätkemää pytinkin alle multaa. Mut paha henk lähätti sinne palavelustytö ottamaa hiekkoo pöytäveihtii kirkastamisee. Sillon peätin, että minä puotan kellon kaevoo, että niuklahtaa. Peästyvän kaevo kannelle tulj sinne kirvesmies Tiilikaese akkahomelo vettä nostamaa. Minä kirosin iteksen, että Tiilikaese hevone ounastelloo taevaa merkkijä, mut Tiilikaese akka tulloo kaevoo kurkistelemaa. Äkäpäessän tulin tänne sissää ja olin kelloo piikkoomassa lapsenkengän kärkee, ku sinä yhtäkkiä eänsit takanan. Minä säekäe, ku luulin, että siellä on jo viskoal ja polliissit syynemää tulossa… Mut vaekka ne oes tulleettii, oes niille ollunna vaekee kelloo löytee…
Sen sanottuvvaa suutarjmestärj kyykisty koappisa ettee ja sen perimäesestä nurkasta vetj piene kengän, jonka kärestä kaevo kellon ja sano, että:
— Nyt putos hartioeltan ku suur kuorma ikkää ja raskas kiv syvämmeltän. Ja tuossa on soappaas ja ne vasta onnii soappaat. Ne kestää sinun ikäs ja vielä niitä soa poekas pittee ja poekas poekakii.
Hevosmies vatmemmaks vakkuuveks peäst toesesta jalastaa kengän ja koettel soapasta jalakaasa. Ja se passas, niinku oes ollunna valettu. Ku kello ei ollunna ostaissa kallis, eikä väljrahhookaa tarvinna paljon maksoo, olj hevosmies kauppaasa tyytyväene. Mut tyytyväene se olj suutarjmestärii, ku ei joutunna varkaaks, vaekka pelekäs — varkaaks tulovasa.
LUKKARI VIISAUTTA…
Se olj se lukkarj niitä oekeeta kansanlaulajia, joka olj sekä lahjasa että taetosa soanna ite luonnolta. Ku se poekasena olj kuleksinna paemenessa taekka pitkin vesijä soutoo viiletellynnä, olj luonto houkutellunna sitä laulamaa. Kuullessaa sitte laulusa kaekuja se rupes sen mukkaa, mitenkä korreest kaeku laulun kerto, ommoo eäntää muuttelemmaa, että sekkii kajahtas kauniilta — ja nii se vähitelle tulj luonnonlaulajaks, vieläpä semmoeseks, että jo ennen sen männöö rippikouluu immeiset sano, että:
— Kyllä se tuo poeka vielä lukkarina kuoloo.
Ei ou tietoo siitä, oljko sillä itelläännii samanlaene mielj, mut ei se mistää muusta niin välittännä ku laulamisesta. Ostettuvvaa erräältä kuleksivalta viisunkauppijaalta virskantelee ja soatuvaa siltä alakuopetusta se ryhty ite taetoosa lisseemää. Ja ku sitte rippikouluu mänj, olj se jo kanteleesa kansa lauloo köllistännä virskirja kaekki virret. Vanaha lukkarj otti tämä hetj huohmioosa ja panj nuore miehe toesia laulattammaa. Samalla se tarjos sille korttieri koessaa, opetti kirjutus- ja rätinktaetoo sekä sitte ripiile peästyvä otti viereesä lukkarinpenkissä veisoomaa. Ja vanaha lukkari huolenpito jatku niin pitkälle, että yksissä tuummin rovastin kansa poeka laetettii Kuopijoo tirehtyör Enkelin (Enckell) lukkariks koulittavaks. Ja tottapa sillä poejjalla lie ollunna mussiikkihujumenttiä, koska viijje viiko peästä tulj takasi kotjpuolelle täyvvelliset lukkarjekyptit taskussaa. Ku siltä koulunkäynnin vaekeutta tiijusteltii, se sano, että: