— Mut minä ite oun pilanna…
Ja niinku se lentokone rätkättää, niin rupes immeisjoukko rätkättämmää.
Rietu kiitti onneesa, ku peäs sen rähinän keskeltä poes…
Mut sen tuttavan miehe matkassa levis tieto Rietun lentämisestä ja lentoretkellä sattuneesta tappauksesta kotjseuvvulle. Mittee sitte on seuranna, sen ossoo arvata — ja hyvin luultavoo on, että tämä seikka on syynä siihe, ettei Rietu ruppee lentämisestää mielellää kertomaa… Siihe sijjaa siitä takanapäe paljonnii puhutaa. Ku sattuu jokkuu outo kuulijana olemaa ja kysäsöö, että:
— No mikäs ne housut pilas?
— Ite se Rietu pilas, on sillon lyhyt vastaus.
MITE KUOKKAVIERAELLE LIEHKA ANNETTII.
Ukko Mikkolaesta sanotaa vanaholliseks. Ja siltä se ulukokuoresta peätellessä näyttääkii, sillä ku on voatteet kotjkankaesta ja villat kotjlampaesta. Eikä se kerikkotukastakkaa tykkee, voan pittää leikkutukan, jossa on jakkaus keskellä peätä, niinku mikäkii valtaoja. Jos kuetennii kuka ossoo tirkistöö syvemmälle, niin peäsöö hetj huohmoomaa, että sarkataki alla on syvän, jossa on ymmärtämystä kaekkii uusaekaesii hyvvii rientoehi ja harrastuksii. Niimpä esmerkiks sen innostus lauluu ja soettoo on miltei sen hengelle jokapäeväestä leipee, ompa se pannunna puhtija lapsiisakkii, niin että tytär ja poeka alakaa jo kilipailla viulun soettotaejjossa isäsä kansa. Ja vaekka uskonnollissuus sen mielalassa on voemakkaana virtauksena, ei se kuetenkaa kammo lähtee esmerkiks häehe soettoniekaks, se neät sannoo, että ite Lutteerussii myöntää heäilon. Männöö se sivistävvii iltamiinnii ja muehe tillaesuuksii soettamaa ja laulamaa. Mut parraenta on olla pyytämätä sitä nurkkatanssiloehe ja jos jonniilaesii kevveisii tillaesuuksii; sillon ukko antaa sarvipäesiä sanoja, jotka pyytäjöehe korvat pannoo tillijä soemaa.
Poekkeukse tässä suhteessa tekköö kuetennii talakouvet, etennii pottaattitalakouvet, joehi se soattaa männä kylläännii soettamaa. Ja omassa talossaa se seännöllisest pittää talakouksia, etennii pottaatitalakouksia. Ku tiijjetää, että Mikkolaesessa soa sillon tanssija mahasa täyvveltä, tulloo talakousväkkeekii niin paljo, ku pottaattipellolle suennii soppii. Eikä siinä ennätetä vanaheta, ennenku pottaatit on tullunna kuoppaa pistetyks. Ja siitä joutuvaesuuvvesta se ukko Mikkolaene vasta tykkeekii, niin että se sitte talakoustanssia soettaassaa polokoo jalakoo, keikuttelloo peätää ja vettää viuluvaa niin että karsta seiniltä tippuu. On kuetennii olemassa yks niks, mikä sen talakousriemun kokonaesuutta on aena häerinnä, nimittäe: kuokkavieraat. Niitä, neät, ei ukko Mikkolaene soata ollenkaa kärsiä. Ja suoraa puhhuissa onnii huono ja ilikee tapa tulla kuokkavieraeks, vieläpä monissa tappauksissa ilikeyttä harjottammaa. Ja ku niitä, vaekka ukko Mikkolaese mielpije tiijettii, kuetenni aena ilimesty, olj ukko turrillaa ja soettikii voan iliman turruutusta sekä lopetti tanssimiset tavallista aekasemmi.
Mistee lie tänä syksynä johtunna, että kuokkavieraeta muutama viikko sitte piettyy talakoutee olj tullunna kukkurapeämitalla. Ku ukko sen huohmas, keänty se toas turrillee, vaekka oes tahtonna oekee repäsevvöö meininkijä pittee sen takija, että pottaatit nous melekei ku itestää. Ja kovi rohkeita ne kuokkavieraat tälläkertoo näytti olovannii. Ne kyllä ei syömää pakkautunna, voan kuetennii jo talakousväe syyvvessä kokkoontu tuppaa kahtoo toljottammaa ja tanssimista outtoo vokottammaa. Ku sitte tanssiaeka alako ja ukko rupes poekasa ja tyttäresä kansa kokkeilemmaa, onko viulut yhessä eänessä, luul kuokkavieraat sitä jo tanssisoetoks ja niitä ryykäs monta monituesta parija tanssimaa.
— Ensinkös varikset ja sittekö vasta ne, jotka on vaevoo nähnynnä? sano ukko Mikkolaene kovvoo ja jottae muutae hiljoo suhaht lastesa korvaa.