Ja ku nämä sanat olj tullunna lausutuks, alako ukko lastesa kansa soettoo Virskirjan virttä, vieläpä lauloo hyrrittikkii sitä. Sillon lattijalle tanssiasentoo kokkoontunneet kuokkavieraat seisaht, niinku kantoo, ja hajjaantu yks sinne, toene tänne.
Mut ku ukko lapsinee lopetti virre soettamise ja yritti koettoo, onko viulut yhessä eänessä, ryntäs kuokkavieraat toas lattijalle lähteeksee tanssimaa. Mut hetjpaekalla muuttu soetto virreks, oekeempa hartaaks veisoomise ohella. Ja tämä tapahtu puolkymmentä kertoo. Sillon vasta kuokkavieraat honos, mittee kohalta kenkä puristaa, ja alako yksitelle ja joukossakkii luekkia tuvasta ulos — häntä häppee vuoks koepii välissä. Ku viimmene kuokkavieras olj poestunna, rupes ukko ja molemmat lapset vetelemmää viuluestaa imelöetä polokkia ja valssija ja niitä tulj oamupuolelle yötä, niinku turki hihasta, jotta tuski jeähyttelemässä ennätettii käyvvä. Ja niin on talakousväk jäläkeepäe sanonna, ettei millonkaa ennen ou Mikkolaesesaa kengänpohjija ja lattijapalakkia niin perinpohjasest silitetty, ku viime talakouvessa. Ite ukko toas uskoo, ettei tämä erä perästä kuokkavieraeta häne talakouteesa tule.
Eikä tarvihe tullakkaa!
KEPAKKALA RIETU.
Kepakkala Rietu täytti miehe paeka, vaekka oes pantu naurista sylykemää. Mut niinku kukkaa muukaa immeine ei ou täyvvelline, olj sillä Rietullae heikko kohtasa. Ja sen Rietun vajavaesuus olj siinä, että se tapas sannoosa taekka toesi sannoissa se änkytti eli sammals. Kaeke muun lisäks se vika olj vielä niin kiusalline, että se vällii — ja usseinnii — tek puhelusta topin tykkänää, niinku Konkolan laeva moalle ryyvvättyvvää. On luonnostaa lankiivoo, että sanasa tappoomine olj suureks harmiks miehelle, jolla olj savolaene puheluhalu niinku Rietulla olj, ja äkkinäenennii huohmas, että se miesparka etennii väkjoukossa kärsi nii sitä, ettei soanna mielesä mukkaa hoastella, ku sittäe, että pelekäs iteltää jottae kysäestävä, eikä sitte kykenis kunnolla vastoomaa, jos sattus se toppi tulemaa. Ja ku immeiset on niin kummallisija, että ne nauroo vornottaa rikalle lähimäesesä silimässä, eikä ne neä malakoo omassa silimässää…
Monta kommellusta olj Rietulle elämäsä varella sattunna sanasa tappoomise tähe. Mut tuskimpa millonkaa olj sen pernoo niin kaevellunna, ku kerra muutamalla rautatieasemalla kaupuntii männessää. Miten se lie hononna, että sormie kynnet on peässynnä virumaa liijja pitkiks ja että kynsie ala on kerräätynnä likkoo, että näytti, niinku niihi oes laetettu mustat reunukset. Tupekset ei ollunna kaupuntmatkalla vyöllä, eikä linkkuveistäkää taskussa ollunna. Ku juna olj pysähtynnä kymmenkunna minnuutin aejjaks ja kauppapuot olj lähellä, vikitti Rietu ostamaa veistä. Hyvvee päevee se sano, niinku muuttii immeiset ja alako jatkoo, että:
— Voeskohaa soaha ostoo pän.. pän… pän…
— Soap tok. Hyvi kernaast… Pyyvvän anteeks, en sattunna kuulemaa,
Mittee sitä saes luva olla?
Rietu noamataulu olj surkee, niinku mies oes niellynnä elävän sammakon. Ohta olj kurussa ja silimät kiils, ku viha vimmassa ikkää, russauttipa purra hampaetaannii yhtee hokkiissaa, että:
— Pän… pän… pän…