— Sinäkö keksintöjä — ja minkälaesija?
— No, esmerkiks tämmöese. Itärintamalla olj meitä viistuhatta miestä etupostissa jonnii virran rannalla tihheessä pajukossa vahtimassa, ettei viholline peäse ylj tulemaa. Minun ehotuksestan yhtenä iltana haettii suuresta tehtaasta tappuroeta, niistä tehtii tulloja, joehenka sissää pantii palavija hiilijä. Ku sitte viholline läks lautoella ja venneillä virra ylj tulemaa ja peäs synkässä pimmeyvessä lik rantoo, sillon joka mies tunk tullo suuhusa ja alako puhaltoo henkeesä ulospäe. Hetj rupes hiilet tappuroessa hehkumaa, avonaene suu näytti paholaese kulukulta ja ku peällepeätteeks ryssäe noamat olj likaesija partajetsikoeta, näytti se niin hirmueselta, että viholliset luul joutuneesa ihtesä pahanpaekan portille. Ja se se vasta kiirettä olj, mikä niille tulj lauttojesa ja venneihesä keäntämisessä sekä pakkoo pyrkimisessä. Hyvi paljo niitä siinä rytäkässä putos jokkee ja hukku. Ne niistä, jotka toeselle rannalle peäs, pötk pakkoo, niinku ampiaespesältä. Huommisoamuna myö soatii paljo niihe asseita ja evväetä. Siitä keksinnöstä anto ite keisarj mulle yrjönristin.
— Vae ite keisarj anto. Mut teitkö muetae keksintöjä?
— Tottapa niitä lie tullunna tehyks, koskapa keisarilta saen vielä toesennii yrjönristi. Se tapahtu sillon, ku minä tihheessä kuusikossa komensin tuhansija miehijä nousemaa puehe. Vihollise lähestyissä ne miehet minun neuvvostan räjäht yhtäkkijä kovvaa nauruu ja nauroo rätkätti mikä kulukusta suennii läks. Mut sitäkös viholliset säekäht! Ne pyöräht hetj ympärj, niinku tuulmyllyn siivet, ja pakkoo kapristaissaa ne puottel evväetää ja asseitaa koko metä täytee. Siitä se keisarj anto mulle toese yrjönristi. Mut jos kellä on kaks yrjönristijä, niin sitä jo sillon nousoo semmoeseka herrayötöks, ettei ennee tarvii tapella, voan peäsöö muehi toemii, etupeässä neuvvonantajaks keisarille.
— No, osasitkos antoo neuvvoja keisarille?
— Osasimpa tok montae. Niimpä kerrannii, ku vihollismoan keisarj laetto meijjä keisarille haukkumakirjan, neuvvon minä lähettämmää sille viis kulija kauroja sekä ilimottammaa, että keisarilla on matkassaa niin monta sotamiestä, ku on kauranjyvijä niissä kuhiloessa. Mut se vihollismoan keisarj laetto toese haukkumakirjan ja pyys tulemaa niin lähelle, että sen Hintenpur-nimine ori soa ne makkeina paloenaa syyvväksee.
Toese kerra annoen neuvvo keisarille sillon, ku loppu rahat, eikä tiijjetty, mitenkä kyvetää sottoo jatkamaa. Minä käskin pyytämään laennoo Ameriikan restentiltä. Ja hetj läks ite keisarj matkalle. Mut vihollismoan keisarj olj siellä eiltäpäe samanlaesella asjalla. Vaekka ne kaks keisarija olj kyllä toesesa tuntenna, ei ne ies ollunna toesiisa kahtonna, voan vihaesina porstuvassa istuva murjottanna. Se vihollismoan keisarj peäs ensiks restenti puhheille, ku se olj ensiks tullunnakkii. Mut se restentti olj ollunna pahalla peällä — liekkö tuo sinä oamuna noussunna takaperi yllää —, eikä ollunna luvanna laennoo antoo millää eholla. Ku meijjä keisarj huohmas, että se toene keisarj tulj nörpällä neni ja häntä koepii välissä restenti huoneesta poes, arvas se paekalla, että sen laennayritys on männä musukoppaa. Se alako itekkii lähtee niine niminee takas. Mut arvel sitte, että parasta on kuetennii tiijjustoo. Ku restentti olj soanna kuulla, että keisarilla on pienistä puute, olj se naurusuesena sanonna, että:
— Kyllä teille voejjaa rahalaenna antoo.
Työ outte semmoene mies, että jos työ tappelussa voetatte linnoetuksennii, työ kohta luovuttoo lörräytätte sen takas. Ja semmoene mies maksaa velekasakkii. Voan jos tuo toene keisarj minkä soa, se ei ennee tässä moalimassa toese kättä lämmitä, eikä se sillon maksa velekoosakkaa.
Ja keisarj sae pyytämäsä laennan, niin että sottoo voetii jatkoo. Mut minu tehtäväksen tulj kahtoo perrää, ettei sotamiehijä soanna karata. Ku sotamiehijä olj miljuonittae, sae siinä pittee silimäsä auk,