JOSÉ. Sanasi, herra, peittävät ehkä pohjattoman syvyyden, mutta käske vain, ja minä syöksyn siihen.
POMBAL. Kun murhaaja ihmistä ahdistaa, niin tämä ei epäile riistää häneltä hänen aseitaan puolustaakseen itseään.
JOSÉ. En sanoja pelkää. Mitä pitää minun tehdä, mikä tulee minun olla?
POMBAL. Urkkija. (Lyhyt äänettömyys.) Asemani näyttää nyt turvallisemmalta kuin koskaan, viholliseni nyt etäämmältä päämäärästään kuin ennen. Jesuiitat ovat hovista karkoitetut, ylhäisaatelin kanssa olen sopinut. Hovi — mitäpä siitä? Mitä, valaiseeko salalyhty pimeätä huonetta? Niin kauan kuin he täällä salakättä ihmisiä hallitsevat, ei vapauden, ei minun työni voi menestyä.
JOSÉ. Ovathan heidän uskollisimmat ystävänsä heistä luopuneet. Eikö yksin Tavoran sukukin —
POMBAL. Tämä sovinto — niin, mitä Tavora pattovalasta välittää! Haa! Tuo juhlallisuus kirkossa oli kenties vain Juudaan suutelo, jotta voisivat sitten helpommin pettää.
JOSÉ. Elvasin herttua se kuitenkin ensin —
POMBAL (pikaisesti). Niin kyllä. Vaan ei, ei! Hänestä vaiti! Sen pirullisempaa ei mikään jesuiitta-oppilaskaan voisi keksiä, kuin että hän olisi petollinen. Ehkä ne toisetkin — Mutta joka tapauksessa minun tulee olla varma.
JOSÉ. Huomaan, että minun tulee heitä urkkia.
POMBAL. Niin! Erotan sinut näön vuoksi palveluksestani, vieläpä sinun tulee ilmaista muutamia vähäpätöisiä salaisuuksiakin, niin saat helpommin sanallesi sijaa. Toimesi on vaarallinen, voit pian joutua kiinni, ja silloin tiedät, mikä sinua odottaa. Jesuiitoilla on varmat tikarit. Mieti tarkoin!