JOSÉ. Olen jo kymmenen vuotta miettinyt; olen valmis.
POMBAL. Vaikka onnistutkin, niin saat häpeätä osaksesi. Roskakansa laulaa pilkkalauluja sinusta ja rehelliset ihmiset sylkevät sinuun. Jokaisessa silmässä, johon tahdot luottavasti katsahtaa, näet epäluuloa. Olet yksin.
JOSÉ. Puhutte näin, ja tiedätte kuitenkin, että olen juutalainen. Onko juutalaisella mitään kunniaa kristityn silmissä? Jos tietäisivät, mikä olen, eivätkö minua polkisi pahemmin kuin koiraa? Niin! Metsäkoiralla on usein aatelismiehen silmissä kunnia, jonka se voi menettää, — juutalaisella ei vähääkään.
POMBAL. Olet se, miksi sinut luulin. En anna mitään lisäkäskyjä.
Mieti itse, miten tehtäväsi suoritat. Hyvästi! (Menee.)
JOSÉ (yksin). Urkkija! Haa! Kun kuulin tuota sanaa minusta käytettävän, niin tuntui kuin ajan kello olisi minuun katsoen seisahtunut, vaikka se muihin nähden kiirehti eteenpäin. Tuota sanaa vain kammoin, — onhan koko elämäni ollut petosta. (Hurjasti.) Jos yhdellä ainoalla nuolella voisin hävittää kaiken sen, mitä vihaan, niin kernaasti nuoli kimmahtakoon takaisin ja tappakoon minut. (Äänettömyyttä.) Nyt toimeen! Aikani on tullut. (Menee.)
NELJÄS KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Sali Aveiron palatsissa, aistikkaasti koristettu kukilla ja rintakuvilla. Huonekaluja vähän. Perällä iso kaksoisovi, joka vie parvekkeelle. Kaikki kirjavaa kuosia.)
MOREIRA, TAVORA, AVEIRO ja THERESIA.
MOREIRA. Teitte väärin, herttuatar, kun uhmailitte, vallankin nyt, milloin pieni harha-askel voi tuottaa täydellisen kukistuksen.
THERESIA. En ole oppinut teeskentelemään. Kun näin soturien tuota kunnian-arvoisaa vanhusta uhkailevan, niin ajattelin ensisijassa häntä ja viimeisessä itseäni.