PAOLA (epätoivosta huudahtaen). Manfred!
MANFRED. Ah! (Kuolee. Äänettömyys.)
PAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties… (Koettelee hänen kättänsä.)… Voi! jääkylmä on kätesi! Voi! lakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen murhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut surmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun elämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet omani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan pelkäämättä suudella kalpeita huuliasi — nyt, kun olet kuollut! (Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)
KYMMENES KOHTAUS.
EZZELINO. Sotamiehiä. NOORA vankina. Muita vankeja.
EZZELINO. Voitto on meidän! (Sotamiehille.) Minä annan teille linnan ryöstettäväksi. Kaikki omaisuus, tavarat, naiset on teidän.
SOTAMIEHET. Eläköön Ezzelino!
EZZELINO (katsoo vankeja päin). Missä on Giordanon tytär?
PAOLA (nousee). Tässä — ja (osottaen Manfredia) tuossa on poikasi!
EZZELINO (vavisten). Manfred!