Näin sanoessaan molemmat nostivat miekkansa ja työnsivät ne syvään
Belsazarin rintaan; — kuningasten kuningas oli kuollut ruumis.
JULIAN.
Tahdotte kuulla minun elämänvaiheitani? Kuka on sanonut niissä olevan mitään merkillistä? Ja, kenties, ette enää ajattelisikaan hyvää minusta, jos suostuisin pyyntöönne, sillä kertomukseni ei suinkaan esitä minua missään kauniissa valossa. Mutta, jos pysytte pyynnössänne, olkoon menneeksi. Koko maailma ja erittäin oma itseni inhottavat minua siihen määrään, etten välitä ihmisten ylenkatseesta enkä rakkaudesta. Yötä ei ole vielä pitkälle kulunut. Unta en saa — minun on, näet, joka yö kamala olla ja luonani käy vieraita, haudan lähettämiä tovereita, jotka kai tahtoisivat saada minut virkeäksi ja kieleväksi, ja sentähden aina karkoittavat unen silmistäni. Tahdon siis kertoa elämäni murheellisen tarinan — olkoon se teille varotukseksi.
* * * * *
Olen syntynyt Hämeessä eräässä suuressa kartanossa, joka oli isäni oma. Hän oli nuorena ollut venäläisessä sotapalveluksessa ja silloin herättänyt yleistä ihastusta Pietarin ylimys-seuroissa, mutta otti eronsa everstinä, kun iso-isänsä kuoli ja jätti suuren sukutalomme fideikomissiksi ainoalle pojalleen. Isäni muutti nyt Suomeen, nai köyhän, mutta kauniin vapaasukuisen neiden, ja eleli onnellista elämää hellänä perheen-isänä ja vieraanvaraisena naapurina. Tätä onnea kuitenkin kesti vain kuusi vuotta kun äitini kuoli synnytettyänsä minut maailmaan, ja isäni jäi murheelliseksi leskimieheksi kahden pienen pojan kanssa. Niinkuin usein on veljeksien laita, niin minä ja vanhempi veljeni, Malkus, olimme ihan eri luontoa. Malkus oli punaposkinen, erinomaisen kaunis poika, iloinen ja vilpitön, herkkä suuttumaan ja herkkä leppymään, ylpeä ja uljas, itsemäärätty kuningas kaikissa leikeissä; minä taas olin arka, hento, kivulloinen lapsi, joka harvoin olin toverien seurassa; pelokas ja arkaluontoinen kun olin, en voinut maailman vaatimuksia tyydyttää muulla, kuin salamielisellä myöntyväisyydellä. Veljeni oli kaikkien rakastama, isäni jumaloitsema, minua vastaan ihmiset olivat kylmiä, ja isäni kovakin. Hän katsoi minua aina syypääksi äitini kuolemaan, ja hänen tylyytensä minua kohtaan kasvoi kasvamistaan, kun hän lisäksi huomasi minut mahdottomaksi sotapalvelukseen, ainoaan virkaan, jota hän piti sopivana vapaasukuiselle perheellemme. Minun tunteeni isääni kohtaan olivat vaihtelevaisia; välistä sydämmeni sykki palavimmasta rakkaudesta häntä kohtaan, mutta välistä taas, kun isäni pilkalliset muistutukset ja veljeni paremmuus loukkasivat ylpeyttäni, havaitsin povessani kiehuvan todellisen vihan, joka kasvoi vain sitä hirmuisemmaksi, mitä enemmän minun täytyi sitä peittää.
Vanhempi veljeni lähetettiin tietysti kadettikouluun, minun kasvatuksestani ei pidetty suurtakaan väliä. Kotiopettajani, joita muutettiin melkein joka vuosi, olivat usein paremmin isäni metsästystovereita, kuin minun opettajiani, mutta käsityskykyni oli elävä ja monessa tieteessä edistyin ihmeteltävästi. Se halveksiminen, jota koko läheisöni osotti kaikille kirjallisille yrityksille ja harrastuksille, sytytti minussa ahkeruutta ja halua tulla sitä etevämmäksi tietojen puolesta. Huvittavimmat hetkeni vietin kirjojeni ääressä, erittäin jos oikein rauhassa sain kiintyä lukemaan jonkun mielirunoilijani teoksia. Vähitellen opin elämään kahtamoista elämää, toista jokapäiväisissä oloissani, joissa minua ylenkatsottiin ja joita minä ylenkatsoin, ja toista unelmien maailmassa, jossa kiihottunut mielikuvitukseni hallitsi itsevaltiaana ja jolle minä pyhitin parahimmat tunteeni, ajatukseni ja voimani. Tämä runollinen innostus karkoitti sydämmestäni entisen tyytymättömyyden, olin entistä onnellisempi, sillä unelmani olivat kirjavia ja iloisia kuin huumaantuneen opiuminpolttajan.
Ahkeruuteni ja intoni olivat niin suuret, että, vaikka aikaisempi kasvatukseni kokonaan oli laimin-lyöty, kuitenkin tavallisessa i'ässä pääsin ylioppilaaksi. Kun otin jäähyväiset isältäni lähteäkseni Helsinkiin, tahdoin halata häntä, mutta hän teki estävän liikkeen ja sanoi ainoastaan: "tulet nyt aivan outoihin oloihin, muista aina ettet milloinkaan pilaa sukumme mainiota nimeä, että aina pysyt oikeana aatelismiehenä, niin minä pysyn sinua kohtaan hellänä isänä."
Tultuani yliopistoon, havaitsin pian ihanteellisten toiveitteni pettyvän. Vakaisiin tieteisin pian kyllästyin; ylpeyteni kun ei enään ollut ahkeruuttani kannustamassa, jouduin ihan toimettomuuteen. Isäni oli määrännyt minut lakimieheksi, enkä voinut, vaikka koko tuo virkaura inhotti minua, vastustaa häntä. Mutta yliopistossa en jaksanut päättää käydä käsiksi noihin kuiviin lainopillisiin tieteisiin; taide, runollisuus ja huvitukseni veivät kaiken aikani. Ne tyydyttivätkin minua ensimmäisinä vuosina täydellisesti, mutta vähitellen nekin lakkasivat antamasta hengelleni ravintoa. Kun aina toimitin vain sitä, mitä mieleni teki, niin viimein rupesin oikein pelkäämään kaikkea ankaraa työtä, vaikk'en suinkaan toiselta puolen elänyt tavallisten tyhjäntoimittajien huoletonta elämää.
Ääretön kunnianhimo raivosi sydämmessäni, vaikka päältä nähden olin ylenkatsovinani ihmisiä ja maailmaa. Tunsin katkerasti, että vaikea olisi työttömänä saavuttaa sitä loistavaa asemaa maailmassa, joka oli unelmieni päämäärä, mutta en löytänyt sopivaa työtä. Sukutalomme Hämeessä oli fideikomissi ja oli siis joutuva veljeni käsiin, isämme kuoltua; jo syntyni puolesta olin siis määrätty köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Yhtä vähän voisin kunniaan päästä virkatietä; se oli minun silmissäni suuri autio maa, jossa kaikkien elämän kukkien täytyi lakastua; näin mielikuvituksessani virkamiesten tavallisen kohtalon — pienen palkan, nälkäisen lapsilauman j.n.e. — ja kauhistuin semmoista kuivaa elämää. Olisin tosin isäni ja hänen korkeain tuttavainsa kautta voinut hankkia jonkun tyhjän viran, mutta ylpeyteni esti minua valitsemasta sitä keinoa. Enemmän taipumusta tunsin tieteisiin, mutta se alinomainen ahkeruus ja tarkkuus, jota niissä vaaditaan, pelästyttivät minua. Mitä taiteisiin tulee, niin minulta puuttui tuo käsityöntapainen taito, joka niissä on välttämätön; sitä vastoin oli minulla toivona, että vilkas mielikuvitukseni ja sivistynyt makuni runollisuuden alalla synnyttäisivät tuotteita, jotka tekisivät nimeni kuuluksi kirjallisuuden historiassa. Olin jo ennen kirjoittanut joulukalentereihin muutamia lyyrillisiä kappaleita, ja saanut niistä mielistelevien ystävien ja toverien kiitosta. Nyt rupesin vielä suuremmalla innolla runojen tekoon: luin ahkerasti kaikenlaisten maiden kaunokirjallisuutta ja käänsin ruotsiksi koko joukon, erittäin italialaisia lauluja, harjaantuakseni vaikeihin runomuotoihin. Olin noin 22 vuoden vanha, kun painosta tuli ensimmäinen runokokoelmani, jolle olin antanut teeskennellyn nimen "Yön hattaroita". Muutamat arvostelijat, joille olin lainannut rahaa, muutamat vanhat virnakat, jotka pitivät mustaa tukkaani ja kalpeata laihuuttani "varsin viehättävänä", muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummaisuutta, julistivat niin ahkerasti ja niin varmasti minut suureksi runoniekaksi, että ensin minä ja sitten yleisökin sitä uskoi. Juopa isäni ja minun välilläni laajeni taas. Hän moitti koko kirjallista toimintaani ja pilkkasi sitä toivottomuuden vivahdusta, joka oli monen runoelmani päätunnusmerkki. Muuten olivat hänen kirjeensä taas paljoa ystävällisemmät kuin ennen, mutta turhamielisyyteni oli tullut niin araksi, etten kärsinyt lievääkään pilkkaa. Vaikka matkustus ulkomaille oli sieluni rakkaimpia toiveita, en kuitenkaan suostunut siihen, vaikka isäni sitä ehdotti. Isäni, joka oli tottunut minulta vaatimaan ehdottominta kuuliaisuutta, suuttui ja muuttui pian yhtä kylmäksi, jopa kylmemmäksikin kuin ennen. Mutta se asia ei silloin voinut, niinkuin ennen, tehdä minua murheelliseksi; olin hurmaantunut voitostani ja näin kaikki ilon loistavassa valossa.
Mutta toiveeni ja arkamielisyyteni olivat siihen määrään kiihottuneet, että pian oli tapahtuva muutos. Alakuloisuus ja epätoivo hiipivät taas mieleeni; lapsellinen herkkäluuloisuus ja epäröivä väsymys vaihettelivat siinä alinomaa. Pelolla havaitsin ettei runoudessani ollut mitään edistystä huomattavissa, että sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita viimeksi olin lukenut. Ylpeyteni kuitenkin nytkin kielsi minua tunnustamasta tätä itsellenikään; päinvastoin vain luulin että olot, joissa elelin, olivat niin kuivat ja yksitoikkoiset, ettei mikään vapaa runollinen elämä niissä ollut mahdollinen. Mielikuvituksessani etelämaiden uhkea luonto, rikas taide ja kirjava elämä vietteli minua taas ihmeellisellä voimalla luokseen. Kuinka näyttikään kotimaani kylmältä, vähäpätöiseltä, ahtaalta, kun unelmissani käyskelin ikuisen Rooman katuja tai katselin Kreikan saarten paratiisillisia kukkatarhoja! Nyt isäni vanha matka-ehdotus olisi ollut minulle mitä suotuisin, mutta sitä ei uudistettu, enkä tohtinut pyytää rahoja matkaa varten, kun tiesin isäni minuun suuttuneen ja siis pelkäsin saavani kieltävän vastauksen. Alakuloisena heittäydyin kaikenlaisiin seuroihin ja hurjiin huvituksiin, joista kuitenkaan en löytänyt muuta kuin ikävyyttä. Arvosteleva älyni pian huomasi ihmisten heikkoudet ja huonot puolet, mutta olin liian itsekäs ottaakseni huomiooni heidän hyviä puoliansa.