Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

by Kaarlo Johan Bergbom

Semmoinen oli mielialani, kun näköjään vähäpätöinen asia vaikutti uuden käänteen tilassani. Sen kadun toisella puolella, jonka varrella asuin, oli korkea kivitalo. Ylimäisessä huonekerroksessa oli muutamia vinttikamareita, joista yksi sattumalta usein veti huomioni puoleensa. Vaikka olisin tullut kuinka myöhään yöllä kotiin, vaikka olisin noussut kuinka varhain aamulla, aina loisti sieltä valkea. Usein kun tulin kotiin, vietettyäni yön ja päivänkin turhissa, jopa irstaisissakin huvituksissa, voin tuntikaudet istua pää käden nojassa katsomassa tuota pientä ikkunaa korkeudessa, josta kirkas lamppu tuikki niin rauhallisena ja juhlallisena. Kysymällä sain tietää että kamarissa asui kaksi naista, äiti tyttärinensä. Äiti oli köyhä merikapteenin leski ja tytär elätti sekä itseänsä että äitiänsä puhtaaksikirjoittamisella. Siis nuori tyttö! Kenties kauniskin! Uteliaisuuteni oli herätetty, ja päätin pyrkiä perheen tuttavuuteen. Se ei ollut vaikeata. Olin tahtovinani saada muutamia käsikirjoituksia puhtaaksi kirjoitetuiksi ja vein koko pakan paperia mukanani. Kolkutin kamarin ovelle ja astuin sisään. Kamari oli ahdas, pimeä ja kylmä, mutta siisti ja puhdas. Pöydän ääressä istui kirjoittamassa nuori tyttö, joka kamariin astuessani nosti silmänsä työstään ja katsoi minuun ujosti. Ah, sitä silmäystä! Sen lämmin valo valaisi, niinkuin auringon säde, koko huoneen — seinät, huonekalut, kaikki näyttivät minusta niinkuin kullatuilta. En olisi hämmästynyt, vaikka lakastunut orjantappurapensas, joka kasvoi ruukussa ikkunalla, olisi tuosta silmäyksestä ruvennut uudestaan kukoistamaan. Ihaellen seisoin muutamia silmänräpäyksiä ääneti, ja tyttöparka punastui punastumistaan. Viimein toimitin asiani ja läksin pois.

Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen käyntini. Tuo pieni ahdas kamari ja nuo ihmeelliset tummansiniset silmät vetivät puoleensa kaikki ajatukseni. Ensi kerran elämässäni toinen ihminen täytti kokonaan mieleni. Kaikenlaisilla tekosyillä koetin pitkittää hänen työtänsä ja selitin sitä niin tärkeäksi että minun itse täytyi olla läsnä tarkastamassa, tuliko kaikki oikein toimitetuksi. Tyttö oli kuitenkin niin ujo ja arka, että tuttavuudestamme ei olisi tullut mitään, jos ei äiti olisi ollut puheliaampi. Olin tuskin käynyt siellä kolme tai neljä kertaa, kun sain kuulla kaikki hänen elämänvaiheensa, kuinka vaikeata on köyhän lesken elättää itseänsä, erittäin jos hänen pitää kasvattaa lapsiansa, kuinka kallis nyt on elämä j.n.e. Kuuntelin yksitoikkoisimpia juttuja suurimmalla tarkkuudella ja koetin niin väsymättä päästä hänen suosioonsa, että eukko-parka viimein melkein ihastui minuun. Monta viikkoa odotettuani sain kuitenkin palkinnon kaikesta huomaavaisuudestani. Kun kaikki oli puhtaaksi kirjoitettuna ja minä olin kiittänyt tytärtä vaivasta, tuli äiti siihen ja ujosti ja moneen kertaan selitellen ja anteeksi pyydellen kysyi, syvästi niiaten, tahtoisinko tulla juomaan teevettä huomisiltana heidän kanssaan. Käännyin tyttären puoleen sanoen: "tohdinko toivoa, että mamseli Magdaleena yhtyy tähän kutsumukseen". Luulin taas tapaavani hänen tavallisen aran äänettömyytensä, mutta hämmästyin iloisesti, kun hän vapaasti ojensi minulle kätensä ja sointuvalla äänellä sanoi: "herra parooni on varsin tervetullut".

Sydämmeni tykki kovasti ja voin töin tuskin odottaa seuraavaan päivään. Kävelin niinkuin unessa enkä jaksanut ajatella muuta kuin Magdaleenaa. Mielikuvitukseni koristeli häntä kaikellaisilla mitä runollisimmilla avuilla, milloin hän minusta oli Byronin Haydée, milloin Goethen Klärchen. Valikoin niin kauan vaatteita, joihin aioin pukeutua sinä merkillisenä iltana, ja sitten pukeuin valikoimiini vaatteisiin niin kauan, että minun viimein täytyi purskahtaa nauruun ja katsoa peiliin, olinko vielä oma itseni. Mutta pian olin taas yhtä naurettava kuin ennen. Illalla ponnistin kaikki voimani ollakseni oikein sukkela ja viehättävä. Eikä se huonosti onnistunutkaan, havaitsinpa seurani miellyttävänkin Magdaleenaa. Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Tavallisesti hänen poskensa olivat vähän liiaksi kalpeat, mutta nyt oli teeveden keittäminen niihin painanut mitä koreimmat ruusut. Lähteissäni äiti pyysi minua tulemaan pian takaisin, jos ei heidän seuransa olisi minulle muka liian alhainen j.n.e.

Ja minä tulinkin, tulin usein, kävin melkein jokapäiväisenä vieraana pienessä perheessä. Jätin kaikki muut seurat, ja vältin niitä turhia huvituksia, jotka ennen olivat vieneet niin suuren osan aikaani. Kun joka päivä sain nähdä Magdaleenan väsymätöntä ahkeruutta, joka ei antanut aikaa tunninkaan huvitukseen, hänen tarkkaa huolenpitoaan velvollisuudestansa ja kuinka rauhallisesti ja melkein iloisesti hän aina uhrasi oman itsensä muiden edestä, niin häpesin omaa itsekkäisyyttäni ja saamattomuuttani. Huomasin pian myöskin, että Magdaleenan mielenlaatu oli ihan toisenlainen, kuin mitä mielikuvitukseni oli kuvaillut. Hän ei ollut ollenkaan mikään romaani-sankaritar; hänen olentonsa ainoa romantinen puoli oli kaksi tummansinistä silmää, kauniimmat arvoitukset, mitä ikänäni olen nähnyt. Muuten hän oli oivallinen, ymmärtävä, toimelias tyttö, ei vähintäkään haaveksiva, mutta muita nuoria tyttöjä paljoa lujamielisempi. Äiti oli kärtyisä ja kivulloinen, marisi alinomaa ja luuli vain itsellään olevan tunteita, kaikki muut ihmiset — erittäinkin tytär — olivat barbaareja; enkä kuitenkaan ole koskaan nähnyt niin hellää, tasaista rakkautta kuin se, millä Magdaleena hoiteli äitiänsä. Hän oli aina yhdenlainen, yhtä vakava, yhtä lämmin ja yhtä sävyisä. Kerta minun täytyi kysyä: "Magdaleena, minusta melkein tuntuu kuin olisi äitisi sanoissa perää, ett'ei sinulla ole tunteita; en ole usein nähnyt niin ilotonta ja vaivaista elämää, kuin sinun elämäsi on, enkä kuitenkaan ole kuullut yhtäkään valitusta huuliltasi; olet siis onnellinen, mutta en milloinkaan ole nähnyt enkä kuullut sinun riemuitsevan." Magdaleena loi minuun taas kummallisen silmäyksen ja sanoi hetken vallinneen äänettömyyden jälkeen: "en ole tunteeton, mutta osaan olla vaiti".

Kuinka monta kuukautta tätä asian laitaa kesti, sitä en oikein muista, sillä onnellisena ihminen unohtaa ajan menon, ja minä olin onnellinen. Kirjoista Magdaleena ei ollut oppinut paljoa, elämästä kaikki. Koetin sentähden sivistyttää häntä illoin lukemalla ääneen kappaleita etevien kirjailijain teoksista. Hän olikin sangen halukas oppimaan ja minun täytyi ihmetellä hänen terävää älyään ja käsitystään. Mutta hänen makunsa ja mielensä olivat ihan toista laatua, kuin minun. Hän kuuli tarkimmalla mielenkiinnolla luonnontieteellisiä kertomuksia ja kuvauksia, minä kun taas kokonaan ylenkatsoin luonnontieteitä; myöskin hän oppi mielellään historiaa, ja usein hän unohti hetkeksi neulomisensa, kuunnellessaan suurten sankarien urostöitä. Sitä vastoin hän ei ollenkaan ymmärtänyt runoutta, ja kauniimmat runoelmat jättivät hänet kylmäksi ja hajamieliseksi. Tämä harmitti minua kovin, mutta päätin itse käännyttää häntä. Hän ei, näet, tiennyt minua runoniekaksi ja minä päätin kirjoittaa eepillisen runoelman korkeinta lajia, jossa ylistäisin häntä, kuten ennen Dante Beatriceänsä. Rupesin työhön, ja pian oli jotenkin suuri osa valmiina. Malttamattomana en jaksanut odottaa kauempaa, ja menin lukemaan hänelle mitä olin kirjoittanut. En kuitenkaan tahtonut kohta ilmaista itseäni, vaan sanoin runoelman toisen miehen tekemäksi. Ah! turhaa oli työni ollut. Magdaleena ei aavistanut mitään; innostuneimmat ja palavimmat rakkauden ilmaukset ja kuvaukset eivät liikuttaneet häntä vähintäkään, hän nähtävästi ei luullut runoelman tarkoittavan häntä itseänsä. Sekä sydämmeni että ylpeyteni olivat loukatut, ja minä lopetin pian lukemiseni. Katkeralta tuntui mieleni ja kysyin peitetyllä harmilla: "kuinka on mahdollista, että te, Magdaleena, joka olette olevinanne niin ymmärtäväinen, voitte olla niin penseä elämän kahta jalointa lahjaa, runoutta ja taidetta, kohtaan." Ja rupesin viisaustieteellisillä ja runollisilla dityrambeilla ylistämään taiteen jumalallista merkitystä. Magdaleena vastasi ainoastaan: "tuota en ymmärrä; minä en pidä runoudesta, sillä kaikki runoniekat valehtelevat."

Sana oli sanottu. Olin milt'en masennettu. Otin hattuni, syyttelin tärkeitä asioita ja läksin pois.

Olin ensin melkein päättänyt olla takaisin tulematta, mutta havaitsin pian sen mahdottomaksi. Olin niin tottunut Magdaleenan seuraan, että palasin vastoin omaa tahtoani. Mutta nyt oli jo jotakin rikkoutunutta tunteissani häntä kohtaan; vanha arvosteleva epäluuloisuuteni oli herätetty ja koko rauhani taas kadonnut. Magdaleena havaitsi pian muutoksen, joka oli tapahtunut käytöksessäni häntä kohtaan, mutta oli kuitenkin yhtä ystävällinen ja yhtä rauhallinen kuin ennen. Tämäkin minua harmitti; itsekkäänä ja synkkämielisenä olisin pikemmin suonut että hän olisi murheellinen ja onneton. Nyt vasta rakkauteni leimahti palavan intohimon ilmituleen, mutta rupesin nyt vasta tarkastelemaan Magdaleenaa suurella epäluulolla. Teeskentelemättömyytensä ja luontevuutensa näyttivät nyt minusta yksinkertaisuudelta; hänen alinomainen työteliäisyytensä oli ikävystyttävää. Käytökseni oli nyt myöskin epätasaista ja vaihtelevaa; toisinaan olin valmis suutelemaan hänen jalkojansa, toisinaan melkein vihasin häntä; olin viikkokausia poissa hänen luotaan ja toisinaan istuin aamusta iltaan asti hänen kamarissaan; välistä olin vanha, uskollinen ystävä, välistä taas pilkallinen, isoinen maailmantuntija. Ylenkatsoin omaa huikentelevaisuuttani, mutta toiselta puolen ylpeyteni kuiskutteli korvaani: eihän tuo, tavallinen taidoton tyttö ansaitse sinunkaltaisesi rakkautta, eikä hän sitä ymmärräkään; hänen kauneutensa on vain houkutellut mielikuvitustasi.

Vielä muutkin asiat lisäsivät kärsimystäni. Välttääkseni vääriä selityksiä olin perheeltäni ja ystäviltäni pitänyt salassa minun ja Magdaleenan tuttavuuden. Kauan tämä tietysti ei onnistunut, ja pian sain usein kuulla tovereiltani kaikenlaisia pilkallisia ja kevytmielisiä viittauksia. Veljeni erittäin nauroi koko juttua ja väitti Magdaleenaa taitavaksi tekopyhäksi, joka teeskennellyllä siveydellä osasi viekotella minua. Minä puolustin kiivaasti Magdaleenan puhtautta, vieläpä tarjouduin viemään veljeni hänen luoksensa, jotta saisi itse nähdä, mikä etevä tyttö Magdaleena oli. Hän suostui tarjoumukseeni, ja minun onnistui kääntää hänet kokonaan — valitettavasti liiaksikin. Näin, kuinka Magdaleena miellytti häntä, ja musta luulevaisuus rupesi raivoamaan povessani. Satuin muutamia päiviä olemaan poissa hänen luotaan ja kun taas tulin, näin veljeni istuvan siellä. Mieleni kävi synkäksi ja sanoin pian jäähyväiset. Oli ihana kevätilta Toukokuun lopulla. Kävelin pitkin katuja ja tulin viimein satamaan. Eräs laiva oli juuri sieltä purjehtimaisillaan merille, pienet kimaltelevat aallot tanssivat keulan ympärillä, ikään kuin sitä halaten, purjeet vapisivat ilosta tultuaan vapaiksi, ja merimiesten huulilta kaikui rattoisia lauluja. Väkisinkin painuivat silmäni umpeen; mielikuvituksessani seurasin ikäänkuin lumottuna laivan retkeä, hehkuva eteläinen kukkaranta astui silmäini eteen, tunsin oranssipuiden tuoksuvan, komea, vanhanaikainen marmoritemppeli pilkoitti puiden välistä, ja temppelissä istui unelmieni ihanne, itse runotar; ah! se ei ollut tuo kalpea, rauhallinen Magdaleena, se oli uhkea kaunotar, joka kiihkeällä innolla ojensi käsiänsä minua kohtaan. Avasin taas silmäni ja lumous oli hävinnyt. Alakuloisena läksin kotiin, jossa tapasin kirjeen isältäni. Hän uudisti nyt entisen tarjouksensa kustantaa ulkomaanmatkani. Sydämeni riemuitsi. Olin siis vapaa, vapaa kaikista ikävistä oloista, jotka painoivat minua kotimaassa. Siellä kaukana runottareni, joka oli aivan kuin jäätynyt tuon merkillisen illan jälkeen, olisi saava uutta henkeä, kun kahleet eivät enää ahdistaisi sitä. Mutta Magdaleena —! Aavistin, että isäni oli saanut tiedon meidän tuttavuudestamme ja että tarjouksensa tarkoitus oli erottaa meitä. Ensikerran elämässäni rupesin kylmästi ja järkevästi ajattelemaan tulevaisuuttani ja rakkauttani Magdaleenaan. Sekä sydämmeni että ymmärrykseni sanoivat häntä elämäni hyväksi enkeliksi, mutta pelkäsin kuitenkin sitoutua elinkautiseen liittoon. Kirjoista olin usein lukenut että taideniekan täytyy olla vapaa, että rauhallinen kotielämä kuolettaa hänen henkensä, että huolenpito vaimosta, lapsista j.n.e. ja runollinen mielikuvitus eivät sovi yhteen. Ja sitten tuo runollisuuden puute Magdaleenassa! Hän ei milloinkaan ymmärtäisi pyrintöjäni ja yrityksiäni. Olin tuskallisimman epäröimisen vallassa. Joka päivä päätin puhua Magdaleenan kanssa, joka päivä kuitenkin lykkäsin asian toistaiseksi.

Olin vielä kahdenvaiheilla, kun jonkun ajan perästä isäni itse tuli kaupunkiin. Havaitsin pian aavistukseni oikeaksi. Isäni tiesi kaikki. Arkaillen koetin kaikin tavoin välttää selityksiä; hän ei kuitenkaan päästänyt minua, vaan kysyi minulta suoraan, millä kannalla olivat minun ja Magdaleenan väliset asiat. Vastasin että rakastin häntä, että elämäni olisi tyhjä ilman häntä; vieläpä olin valmis naimaan hänet isäni suostumuksella. Isäni punastui vihasta ja huusi ett'ei hän milloinkaan ottaisi vanhaan sukuumme kaikenlaisia köyhiä, sivistymättömiä, tuntemattomia tyttölutkia kadulta. Olin kovin alakuloinen ja pelonalainen, mutta pysyin kuitenkin lujana. Hänen käytöksensä silloin muuttui ja hän alkoi rukoilla ja hellästi nuhdella. Hän muistutti että olin köyhä enkä milloinkaan voisi elää pelkällä kirjailemisella. Hän esitti kaikki nuo vanhat jutut runoniekan sopimattomuudesta perhe-elämään, joita itsekin ennen olin ajatellut. Rupesin horjumaan päätöksessäni. Tiesin tämän hetken ja tämän keskustelun ratkaisevaksi, mutta heikkouteni ja velttouteni olivat kuitenkin tahtoani väkevämmät. Viimein isäni uhkasi kokonaan hyljätä minut, jos en myöntyisi hänen vaatimuksiinsa. Koetin olla miehen tavalla luja, mutta loppu oli — että myönnyin. Lupasin olla Magdaleenaa näkemättä ja puhuttelematta, kunnes tulisin takaisin ulkomaan matkaltani, jonka pitäisi kestää vähintäin kolme vuotta. Isäni oli tyytyväinen, ja päätettiin että lähtisin ensi viikolla.

Mutta tämä lähtö, jota niin kauvan olin ikävöinnyt, tuntui nyt minusta mitä raskaimmalta. Rakkauteni syttyi taas povessani ilmituleen; Magdaleena oli minulle taas koko maailmaa kalliimpi ja ero hänestä kuoloa vaikeampi. Eräänä iltana turhaan taistelin itseäni vastaan; ikävöin nähdä häntä ja menin, muistamatta lupaustani, hänen luoksensa. Hän nuhteli minua hellästi pitkästä poissaolostani; hän oli ilmeisesti iloinen, kun sai olla seurassani. Tultuani kotiin hämmästyin nähdessäni koko kamarini täynnä kapineita. Isäni oli siellä ja kysyi jäykästi, missä olin käynyt. Vastasin, että olin ollut kävelemässä. Hän pureksi huuliansa ja huusi: "sinä valehtelet nyt, niinkuin aina". Tahdoin selittää, mutta hän katkaisi puheeni, sanoen: "vaiti! minä en usko mitään! Kahden tunnin kuluttua sinun on lähteminen. Passisi ja kapineesi ovat valmiina."