Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

by Kaarlo Johan Bergbom

Ja minä läksin. Mutta kun näin Suomen rannan katoavan näkyvistäni, niin vannoin Magdaleenan muistolle ikuista uskollisuutta; ei mikään asia maailmassa voisi milloinkaan laimentaa palavaa rakkauttani.

Mutta kumma kappale on tuo ihmisen sydän. Ensimäisenä vuotena Magdaleenan kuva oli vielä kirkkaana muistossani; toisen vuoden kuluttua rakkauteni oli minusta niin kuin kaukainen unelma; kolmannen vuoden perästä olin kokonaan unohtanut hänet. Kerran Romassa eräissä hurjissa pidoissa sain kirjeen kotoa; se oli veljeni käsialaa. Hän oli kihloissa Magdaleenan kanssa. Yrittelin nauraa, mutta nauruni kaikui kamalalta ja toisena päivänä oli päänalukseni märkä kyyneleistäni.

Kahdeksan vuotta kului minulta vierailla mailla. Kävelin ikuisen Roman katuja, oleskelin Franskanmaan komeassa pääkaupungissa; ihmettelin ihmiskäden mahtavia mestariteoksia, Egyptin pyramiideja, ja luonnon vieläkin mahtavampia mestariteoksia, Sveitsin Alppeja; suutelin milloin Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita kaunottaria, kävin, lyhyesti sanottuna, melkein jokaisessa nurkassa sekä vanhassa Europassamme että muissakin maanosissa. Vaihtelevaisia nämät vuodet kyllä olivat. Koettelin kaikkia nautintoja ja huvituksia, sekä hienompia että karkeampia, jotka suurissa kaupungeissa viettelevät joutilasta matkailijaa. Opin tuntemaan ihmisiä, mutta kuinka turhia olivat kokemukseni itse asiassa! Olin, näet, tarkastellut ihmisiä niinkuin matkustaja rautatiellä katsoo ympäristöä pintapuolisesti himmeäin ikkunain läpi. Niinkuin aina käy niiden, jotka tahtovat nauttia vain elämän vähäpätöisimpiä kohtia, niin eivät huvitukseni minua tyydyttäneet, tukahuttivat vain kaiken haluni niihinkin yrityksiin, joihin ensin lämpimästi kiinnyin. Katkeraksi meni usein mieleni, kun ajattelin olevani suurten kaupunkien ihmiskohinassa niinkuin erämaassa, mutta alinomainen levottomuus pakotti minua muuttamaan olinpaikkaa, ennenkuin olin oikein tutustunut minkään maan eri oloihin. Viihdyttääkseni sydämeeni ikävyyttä, tein useita rakkauden-liittoja, jotka eivät kuitenkaan nekään kauan kestäneet. Tavallisesti pian havaitsin, että olin pettynyt, että olin teeskennellyt rakkautta ja tunteita, jotka näkyivät paljoa palavammilta sanoissani kuin mielessäni. Pelkäsin sitoutua mihinkään, enkä kuitenkaan voinut elää ihmisittä. Usein mietin, minkätähden olin tullut maailmaan, enkä kuitenkaan olisi mielelläni kuollut. Kotimaastani ja kodistani en paljoakaan välittänyt. Kirjeitä sieltä sain ani harvoin, ja tavallisesti tiedot eivät olleet huvittavia. Oltuani muutamia vuosia poissa kotoa, olivat paraatkin ystäväni minut unhottaneet; itse olin jo sitä ennen unohtanut heidät. Kaikista, jotka vielä muistivat minua, olin niinkuin kadonnut lammas. Isäni usein muistutti minua palaamaan kotiin, mutta kun hän aina myöskin lähetti rahaa, niin ymmärsin kaikenlaisilla tekosyillä lykätä palaamiseni tuonnemmaksi. Pakon päivä tuli kuitenkin viimein. Sain, näet, tiedon, että isäni äkisti oli sairastunut. Minun täytyi paikalla ja kiiruusti lähteä hänen kuolinvuoteellensa. Tulin kuitenkin liian myöhään — hän oli jo kuollut. Vaikka minun olisi pitänyt se arvata, niin tieto hänen kuolemastaan iski sydämmeeni niinkuin ukonnuoli. Vaikka vihollisuus isäni ja minun välillä viimeisinä vuosina, erittäinkin veljeni naimisen jälestä, vähitellen oli lauhtunut, niin luottamus ja rakkaus eivät milloinkaan tulleet vanhan vihan sijaan. Olin ennen aina syyttänyt siitä häntä, mutta kun seisoin hänen hautansa partaalla, niin omatuntoni soimasi minua yhtä syylliseksi. Olisin tahtonut taas aloittaa uudestaan elämäni, ja teinkin paraita päätöksiä tulevaisuuden varalle. Kun talomme fideikommissina jäi vanhemman veljen perinnöksi, niin isäni minulle jättämät rahat tuskin riittivät velkaini maksamiseksi. Päätin miehuullisesti taistella kovaa onneani vastaan, eikä sallia köyhyyteni lannistaa mieltäni. Veljeni kyllä tarjosi minulle vuotuisen, jotenkin suuren, elatusavun, mutta kun luulin hänen sillä tahtovan masentaa minua, niin hylkäsin hänen tarjouksensa. Tahdoin, näet, omalla työlläni ansaita leipäni ja rupesin opettajaksi muutamiin kouluihin Helsingissä.

Mutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että tätä ankaraa ahkeruutta ei kestänyt kauan. Havaitsin, että työni oli liian vähäpätöistä tyydyttämään sieluani. Aine, jossa annoin opetusta, nimittäin vieraat kielet, antoi kovin vähän ravintoa hengelle. Sydämmessäni ei ollut enemmän kuin ennenkään sitä rauhallista tyytyväisyyttä, jota toivoin saavani työstä ja täytetystä velvollisuudesta. Jo ensimmäisen lukukauden kuluttua havaitsin että olin sopimaton opettajaksi; päätin senkin tähden valita jonkun mukavamman työalan, vaan en sitä löytänyt.

Tämän epäneuvoisuuden aikana joulu lähestyi. Nyt, kun olin vapaa koulusta, sain palavan halun viettää sitä juhlaa, jota ulkomailla tietysti tuskin olin muistanutkaan, vanhalla lapsuuteni tavalla. Isäni kun kuoli ja haudattiin Helsingissä, en vielä ollut käynyt sukutalossamme, joka nyt oli veljeni hallussa. Ikävöin nähdä kaikkia lapsuuteni rakkaita paikkoja, ja kun tiesin olevani tervetullut veljeni luo, niin läksin Helsingistä jouluaaton aattona. Keli oli huono, ja oli jo pimeä, kun tulin perille. Kuitenkin mielikuvitukseni tunsi melkein joka kiven, melkein joka puun, koko muu elämäni häämöitti kuin unelma sielussani, mutta lapsuuteni ja ensimäisen nuoruuteni muistot loistivat sitä vastoin pyhimmässä, kirkkaimmassa valossa. Naurahtelin usein itsekseni ääneen, kyytimiehen hämmästykseksi, kun jotkin paikat muistuttivat mieleeni kaikenlaisia huvittavia, vaikka tosin vähäpätöisiä juttuja lapsuuteni ajoilta. Viimein ajoin pihaan. Huoneet olivat minulle yhtä hyviä tuttuja kuin seudutkin, pian löysin suuren sukusalin, jossa toivoin tapaavani veljeni. Sali oli tyhjä. Mutta samassa tuli toisesta kamarista nuori nainen rientäen minua vastaan; hän ojensi hilpeästi kätensä halataksensa minua ja huudahti; "rakas Malkus, kuinka kauan.." Mutta samassa nuori nainen vaikeni, hänen poskensa menivät kalmankalpeiksi ja kaksi mustaa silmää tuijotti aavemaisesti minuun. Rinnassani tuntui siltä kuin olisi kaikki vereni kuohahtanut ja juossut sydämeeni — se oli Magdaleena. Enemmän kuin yhdeksän vuotta oli kulunut siitä hetkestä, jolloin näin hänet ensi kerran, ja kuitenkin olisin voinut luulla tätä aikaa yhdeksäksi päiväksi, — niin peräti yhdennäköinen hän oli nyt kuin silloin. Minusta tuntui kuin tulisi hiusteni olla valkoiset vanhuuttaan, ja hänen muotonsa oli yhtä nuori, yhtä tyttömäinen, yhtä lapsellisen hento kuin ennenkin. Huolet eivät ole vakoilleet hänen kasvojansa, eikä himot himmentäneet hänen silmiänsä — hän on siis onnellinen, ajattelin. Sekä omatunto että kateus vaivasivat sydäntäni; yhtä onnellinen sinä olisit, jos kerran elämässäsi olisit voinut olla mies. Kaikki nämä ajatukset lensivät jo ensi silmänräpäyksessä päähäni, kun seisoin häntä vastapäätä enkä voinut sanoa sanaakaan. Magdaleena tointui ensin ja sanoi vähän vapisevalla äänellä tervehdyksensä. Istuimme, mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Tunteeni ja ajatukseni kuohuivat liian ankarasti, että olisin voinut puhella vapaasti, ja Magdaleenakin näytti levottomalta. Malkus oli mennyt vieraisiin, mutta häntä odotettiin joka hetki. Viimein, kun minun äänettömyyteni ja Magdaleenan neuvottomuus rupesivat tuntumaan melkein tuskallisilta, Malkus tuli kotiin. Hän otti minua vastaan todellisella riemulla ja oikein kiitti minua tulemastani. Hän oli yhtä sydämmellinen, vilkas ja vilpitön, mutta oli tullut entistään vieläkin vakavammaksi. Nuori, sukkela, kevytmielinen luutnantti oli kadonnut, toimellinen talon isäntä oli tullut hänen sijaansa. Hänen seurapuhelunsa ei nytkään ollut juuri laajatietoista, mutta käytännöllinen ymmärrys ja sydämmen hyvyys peittivät korkeamman sivistyksen ja älyn puutteen. Magdaleena oli käskenyt kartanoon joukon köyhiä lapsia, jotka nyt tulivat saliinkin hänen kutsustaan; ensin he seisoivat ujostellen, sormet suussa, jokainen nurkassaan, mutta vähitellen, saatuaan runsaasti makeisia ja vaatteita joululahjaksi, tulivat he rohkeammiksi ja rupesivat laulamaan ja leikittelemään. Lapsien ilo tarttui meihinkin ja tuo ensimäinen jäykkyys katosi viimein melkein kokonaan; kuitenkin Magdaleena tavallisesti nytkin vältti puhumista minun kanssani. Näkyi muuten, että joulu, rauhan ja ilon suloinen juhla, vallitsi kaikkien sydämmissä; minusta tuntui siltä kuin olisin tullut kovasta pakkasesta lämpöiseen, mukavaan kamariin. Salin vanhat huonekalut, jotka olivat lapsuudesta vanhoja tuttaviani, lapset, jotka riemuitsivat pienistä lahjoistaan, veljeni ystävälliset kasvot, Magdaleena, joka hiljaa askaroiden liikkui edes-takaisin, kaikki sointuivat yhdeksi kuvaksi, joka teki kuivettuneelle sydämelleni hyvää. Koetin olla puhelias ja suora, enkä huonosti siinä onnistunutkaan. Koko mieleni väsymys ja jäykkyys oli hetkeksi kadonnut; veljeni koti näytti minusta niin rauhalliselta, niin pyhältä että, tultuani makuukamariini, tein vahvan päätöksen, etten milloinkaan rupeisi käärmeeksi tässä paratiisissa. Jo olin luvannutkin jäädä veljeni luoksi ainakin tulevaan syksyyn.

Tämä tyytyväinen mieliala pysyi, kumma kyllä, vieläpä enenikin seuraavina päivinä. Magdaleenaa kohtelin veljellisellä ystävyydellä, ja hän tulikin ihan tasaiseksi minua kohtaan, eikä enään ollut arka. Mutta pian havaitsin tässäkin pienessä seurakunnassa pieniä risti-riitaisuuksia, jotka, niinkuin aina, katkeroittivat iloani enemmän kuin suuret vahingot. Pitäjässä, jossa veljeni talo oli, oli paljon herrasväkeä, erittäin aatelisia. Nämä olivat sekaantuneet siihen eripuraisuuteen, joka syntyi isäni ja veljeni välillä tämän naimisen tähden. Kaikki nuo kopeat fröökinät ylistivät kiivaasti isääni, kun hän ei suostunut tähän "mesalliansiin", ja nostivat suuren hälinän, kun veljeni kuitenkin pysyi päätöksessään. Kun hän oli tullut sukutalomme omistajaksi, naapurit kyllä mukautuivat ja ottivat hänen rouvansakin "societetiin", mutta heidän käytöksensä oli vain näennäisesti ystävällinen. Kaikella sillä kekseliäisyydellä, mikä on typerille, pöyhkeille armoille ominaista, nämät korkea-sukuiset naiset osasivat masentaa ja kiusata Magdaleena-parkaa, joka oli ihan turvaton heidän käsissään. Veljeni, joka oli ollut niin luja pää-asioissa, oli kuitenkin liiaksi tapojen orja, voidakseen ylenkatsoa koko tätä nurkkaseuraa; hän koetti lepyttää naapureitansa, jotka tietysti vain tulivat entistä ilkeimmiksi, ja pakotti Magdaleenaa ahkerasti käymään vieraissa ja pidoissa, joka tietenkin oli hänelle mitä tuskallisinta. Näin jouluaikana nämä sukupidot olivat varsin lukuisat ja varsin ikävät. Malkus oli mielestään velvollinen vastaamaan kaikkiin kutsumuksiin sekä itsensä että Magdaleenan puolesta. Magdaleena pyysi aina päästä, mutta Malkus tavallisesti ei hänen pyyntöönsä myöntynyt; hän näytti näissä tiloissa usein jotenkin turhamaiselta; nurisi, jos Magdaleena jäi pois, mutta jos tämä viimein suostui tulemaan mukaan, niin hän melkein katui sitä, ajatellen että seura kenties nauraisi hänen vaimonsa ujoa käytöstä eikä pitäisi häntä kunniassa — ja taas hän oli tyytymätön. Tämä seikka, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä, teki ensin mieleni alakuloiseksi. Olin havainnut kohdan, jossa ilmeni veljeni heikkous ja Magdaleenan onnettomuus — enempää levoton luontoni ei tarvinnut.

Lyhentääkseni pitkiä päiviäni ryhdyin taas vanhoihin runotöihini, jotka olin jättänyt jo monta vuotta sitten. Etten ollut oikea runoniekka, sen havaitsin jo ulkomailla, ja siellä jo kyllästyin koko toimeen. Luulin, niinkuin moni muu meidän aikanamme, runoilun riippuvan ulkonaisista oloista, mutta monen katkeran taistelun perästä havaitsin että, jos oma sydämemme on tyhjä, ei kauniin luonto, ihanimmat taideteokset, viehättävimmät elämänsuhteet voi kiihoittaa mieltämme oikeaan, alkuperäiseen runoiluun. Olin heittäytynyt lemmen seikkailuihin oppiakseni innostukset ja himot, olin mennyt erilaisimpiin seuroihin oppiakseni ihmisiä, olin matkaillut vuosikausia oppiakseni luontoa, mutta kun minun sitten piti muuttaa mielikuvani runoelmiksi, niin ne yhtäkkiä aina väljehtyivät — ja teoksissani muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja lausetavat tulivat selvästi näkyviin. Vaikka tämä asia vähitellen selveni mielessäni, en kuitenkaan tahtonut sitä itselleni myöntää; niinkuin ennen olin siitä syyttänyt oman maani oloja, jotka olivat muka liika ahtaat rohkealle runoilulle, niin ulkomailla taas syytin koko vuosisataamme mahdottomaksi kaikkeen runollisuuteen. Ja sentähden olin heittänyt kaiken kirjailemisen. Kun nyt taas ryhdyin siihen, oli tarkoituksenani enemmän ajan kuolettaminen, kuin runouden harjoittaminen. Eräänä iltana, jolloin Malkus oli vieraissa, mutta Magdaleena, valittaen päänkivistystä, oli jäänyt kotiin, tulin sattumalta Magdaleenan kamariin. Hän istui lukemassa kirjaa niin hartaasti ettei ollenkaan huomannut minun tuloani. Kirja viehätti häntä silminnähtävästi ja synkkämielinen haaveilu ilmeni hänen kasvoissaan. Katsoin häntä hetken aikaa, kunnes hän viimein nosti silmänsä ja näki minun olevan läsnä. Hän punastui, oli neulovinaan ja piilotti yht'äkkiä kirjan. Minä en ollut huomaavinani mitään, mutta uteliaisuuteni oli kovassa jännityksessä. Hetken kuluttua palvelustyttö tuli sisään ja kutsui Magdaleenaa kyökkiin. Minä heti katsoin mikä tuo kielletty hedelmä lienee ollut, mutta kummastuin kovin — se oli nuoruuteni runoelma. Minkä tähden hän sitä luki? Vainko sattumalta, vai asuiko hänen sydämmessään vielä minua kohtaan joku ystävyyden tunne menneiltä ajoilta? Ihan kuin tulikirjaimista välähti muisto entisistä ajoista, kuinka suuresti olin rakastanut häntä ja kuinka syvästi olin loukannut häntä. Tämä muisto valtasi minut niin ett'en jaksanut odottaa Magdaleenan palautumista, vaan menin ulos saadakseni oikein hengittää.

Viikkoja kului taas. Vaikka varsin vähän puhuin Magdaleenan kanssa, niin tarkastelin häntä usein ja havaitsin, että joku muutos tapahtui hänessä, jota hän tahtoi salata muilta. Hänen tavallinen ujoutensa eneni enenemistään; hän punastui usein ilman vähintäkään syytä, säpsähti välistä, ikäänkuin olisi kuullut kamalan äänen huutavan hänen nimeänsä, ja vaikeni yht'äkkiä kesken puhettansa. Malkus ei ollut ollenkaan tyytyväinen Magdaleenan käytökseen, jota hän ei ymmärtänyt. Hän luuli Magdaleenan kaipaavan huvituksia ja, koska suruvuosi nyt oli loppunut, rupesi hän elämään kirjavasti ja rattoisesti, joka usein teki hänen talonsa ravintolan-tapaiseksi. Magdaleena näki suurten pitojen ja seurojen tekevän hänen miehensä iloiseksi ja koetti sentähden hänkin olla osallisena niissä, mutta vastenmieliset olivat hänestä useinkin nuo ylpeät seurat, joissa häntä kohdeltiin teeskennellyllä ystävyydellä, mutta peitetyllä pilkalla. Hän, joka oli viehättävä tavallisissa arkivaatteissa, näytti vähän kömpelöltä ja vähäpätöiseltä silkissä ja pitseissä. Tämä harmitti Malkusta, joka tahtoi että hänen vaimonsa olisi oikein loistava ja komea maailman silmissä, eikä aina voinut salata harmiansa. Erittäin hän karsain silmin katseli tuota alinomaista työntekoa, johon Magdaleena vanhoista ajoista oli tottunut; se muistutti hänelle Magdaleenan alhaista säätyä; ja kerran hän jotenkin ankarasti käski vaimoansa heittämään sen. Magdaleena totteli, mutta kun hänen täytyi istua joutilaana, niin haaveilu ja alakuloisuus enenivät. Hän luuli miehensä kyllästyneen ja väsyneen häneen, mutta luonteensa mukaan hän kärsi — ja oli vaiti. Minä näin farisealaisen tavalla raiskan veljeni silmässä, mutta en malkaa omassani, ja moitin häntä mielessäni kovin. Magdaleenaa kohtaan olin ystävällinen, vaikka välttelevä, ja minusta tuntui niin kuin hänen silmänsä olisivat kiittäneet minua siitä.

Eräänä iltana olin metsässä kävelemässä. Eksyin enkä tavannut yhtäkään ihmisasuntoa. Vähitellen nousi ankara raju-ilma ja pahoilla mielin havaitsin, että oli pimeydeltä vaikea mitään nähdä. Yht'äkkiä huomasin kaukaa pärevalkean tuikkailevan. Läksin sinnepäin ja astuin ahtaaseen tölliin, joka ei suinkaan näyttänyt miellyttävältä. Suuri oli kuitenkin iloinen hämmästykseni, kuin näin Magdaleenan istuvan töllissä. Siellä asui eräs köyhä akka tyttärensäpojan kansa, jonka tiesin Magdaleenan suosikiksi. Eukko oli sairastanut jo muutamia kuukausia, ja Magdaleena oli käynyt lukemassa hänelle raamattua. Lukiessaan hänen äänensä suloinen sointu viehätti korvaani ja mieltäni. Sanoja tuskin kuuntelinkaan. Kun luku oli lopussa, niin Magdaleena vaikeni ja minä selitin tuloni syyn. Me istuimme kaikki ääneti, välistä vain pikku Heikki laverteli tai kuului välistä huokaus sairaan eukon rinnasta. Hetken perästä Magdaleena sanoi minulle ruotsiksi, ettei poika eikä eukko ymmärtäisi: "Julian, sinä olet runoniekka — tässä on sinulle sopiva runon aine; katso tuota vanhaa eukkoa, hän on rehellisesti koko elinaikansa tehnyt tehtävänsä, hän on elänyt vaivassa, kurjuudessa ja onnettomuudessa, eikä milloinkaan ole lakannut luottamasta Jumalaan, ei milloinkaan kadottanut iloista rohkeuttansa, eikö tämä vaimo ole paljoa runollisempi kuin joku Julia tai Maria Stuart?". Minä vastasin, että tämä ulkonainen kurjuus on mahdoton runoudessa, joka vain käyttää mielen ja sydämmen ristiriitaisuuksia, jotka luultavasti ovat tälle akalle jotensakin vieraita. Magdaleena vastasi kiivaasti: "mistä sen tiedät? vaikka tämä vaimo ei toitota maailmalle huoliansa komeissa elegioissa, niin hänen sydämmensä kenties on kärsinyt paljoa syvemmin ja haikeammin kuin ne, jotka osaavat huojentaa suruaan sanoin ja kyynelin". Tämä kuului melkein nuhteelta, joka teki minut murheelliseksi. Kuvailin synkeillä väreillä salaisen surun tuskaa, panin sanani niin, että Magdaleena voisi aavistaa minun tarkoittavan itseäni, mutta lisäsin, ettei ole yhtäkään tuskaa, yhtäkään surua olemassa, jota ihminen ei jaksaisi voittaa jaloimmalla sanalla, mitä maailmassa on — sanalla: velvollisuus. Magdaleena tuijotteli uunin valkeaan ja supisi hiljaa: "sinäkin! sinäkin! se on totta! se on totta". Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, lämpimästi hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Julian, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä; luulin sinua vähän turhamaiseksi ja pintapuoliseksi — anna minulle anteeksi. Ollaanko tästä hetkestä ystäviä?". Sydämmeni vapisi ilosta, mutta tunsin katkerasti, että taaskin olin valehdellut ja pettänyt häntä.

Tuon keskustelun jälkeen vanhan akan töllissä Magdaleenan kanssa, hänen käytöksensä minua kohtaan tuli paljoa tasaisemmaksi ja vapaammaksi entistään. Hänen silmistään loisti lämmin iloinen onni, joka teki koko hänen olentonsa mahdottoman viehättäväksi ja runollisen suloiseksi. Pian hän on rakastuva sinuun huusi itserakkaus riemuiten sydämmessäni; kenties hän jo onkin, vaikka peittää lempensä ystävyyden kylmemmällä nimellä. Ainoastaan Malkuksen läsnäolo vaivasi minua. Minun oli kyllä onnistunut luulotella itselleni, ettei minun tarvitsisi säästää häntä, joka muka oli vietellyt Magdaleenan minulta, mutta parempina hetkinä kuitenkin tunsin että sieluni ehdottomasti häpesi hänen edessään. Mutta sattumus vapautti minut muutaman viikon kuluttua tästäkin. Malkus oli, jouduttuaan rikkaaksi talonisännäksi, ryhtynyt kaikenlaisiin asioitsija-puuhiin, jotka pakottivat häntä alinomaa matkustamaan. Nyt tärkeä asia vaati hänen läsnäoloaan Pietarissa, josta hän ei pääsisi palaamaan ennen kuin kesäksi. Lähteissään hän jätti Magdaleenan minun veljelliseen haltuuni ja pyysi minun olemaan hänelle avuksi ja lohdutukseksi. Magdaleena näytti murheelliselta, mutta Malkus nauroi ja sanoi: "ainoastaan olemukseni toinen puoli menee pois, toinen jää tänne sinun luoksesi".