Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

by Kaarlo Johan Bergbom

Tämä sattumus teki että jouduin alinomaa seurustelemaan Magdaleenan kanssa, minä kun nyt olin talon isännän sijaisena, jolta hänen useimmiten täytyi kysyä neuvoa. Erittäin illat olivat ihania hetkiä, jolloin koko sieluni halulla imeksin sitä suloista myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa. Keskustelu, ääneenlukeminen ja soitto täyttivät aikamme; vieraita ei tullut, emmekä mekään käyneet vieraissa. Magdaleena joutui runolliseksi uskotukseni; hänelle luin kaikki kirjalliset tuotteeni, ja hänen terävä, teeskentelemätön ymmärryksensä käsitti usein asian paremmin, kuin minun mielikuvitukseni; hänen kysymyksensä ja vastaväitteensä pakottivat minua suurempaan selvyyteen ja tarkkuuteen. Pian hänen vahvempi henkensä oli kokonaan valloittanut sieluni ja sydämmeni; kun hän oli poissa, oli olentoni tyhjä ja rauhaton; silloin en jaksanut tehdä työtä, enkä ajatellakkaan, henkeni vaipui kohta tylsään uneksimiseen. Jos hän sitä vastoin oli seurassani, niin tunteeni ja ajatukseni joutuivat uuteen jännitykseen. Vähitellen olin melkein yhtä tarpeellinen hänelle, kuin hän minulle. Mutta niin luottavainen, niin puhdas hän oli, ettei hän aavistanutkaan sen törmän vaarallista jyrkkyyttä, jonka partaalla me istuimme huolettomina. Minä pelkäsin säikäyttää häntä, enkä puhunut sanaakaan, josta hän olisi voinut arvata tunteitani. Välistä vanhan epäileväisen kevytmielisyyteni tapaan luulin Magdaleenan käytöksen lähtevän yhtä hyvin kylmästä kavaluudesta, kuin viattomuudesta; päätin rakastajana hallita häntä, jota ystävänä tottelin, mutta muistin taas, kuinka tuskalliseksi nykyinen, rauhallinen, onnellinen elämämme tulisi, jos himon hehku turmelisi Magdaleenan sydämmen, ja minä armahdin häntä enemmän laiskuudesta, kuin oikeudentunnosta. En kuitenkaan muistanut, ettei tätä väärää suhdetta voisi kestää kauan; muutamassa viikossa olin niin tottunut tähän elämään, etten voinut ajatellakaan sen muuttuvan, tuskin ymmärsin, kuinka se milloinkaan oli voinut olla toisenlainen. Väsynyt levottomuuteni oli tässä päässyt toiveittensa perille — se oli saavuttanut rauhan. Näin kului kaksi kuukautta — kenties kaksi onnellisinta kuukautta elämässäni. Olin unohtanut kaikki maailmassa paitsi Magdaleenan, kun kohtalo muistutti minulle että maailmassa oli muutakin. Sain kirjeen Malkukselta; siinä hän sanoi asiainsa käyneen paremmin kuin ensin toivoi, jonka tähden hän aikoi palata kotiin jo viikon perästä. Niinkuin vanki, joka unessa näkee ihanimpia kukkatarhoja, joissa linnut laulavat ja hedelmät hehkuvat, ojentaa kätensä tarttuaksensa niihin, mutta heräten tuntee ainoastaan lattian kylmät kivet, niin minäkin seisoin hämmästyneenä, katkerimman epätoivon raivotessa povessani. Minä kadottaisin Magdaleenan! Ei — ei milloinkaan, se on mahdotonta! Mutta veljeni tulisi vaatimaan hänet takaisin! Rikas veljeni, joka on varastanut minulta morsiameni ja perintöni! Hän armollisesti kiittää sinua vaivastasi, ja kenties rikkaana talonisäntänä antaa sinulle vielä juomarahaakin hyvästä käytöksestäsi! Vereni kuohui tulisena. Näin silmänräpäyksessä koko menneen elämäni, ja havaitsin että veljeni oli ollut ylipääsemätön muuri minun ja onnettaren paratiisin välillä. Jos häntä ei olisi ollut maailmassa, niin isäni olisi rakastanut minua, Magdaleena olisi omani, minä itse olisin rikas, arvossa pidetty, hyväntapainen, kun nyt sitä vastoin olin köyhä, halpa, huono. Jos nyt häneltä ryöstäisin Magdaleenan lemmen, niin se olisi ihanin kosto, millä voisin häntä palkita. Mutta aika oli lyhyt — ainoastaan viikko. Viha ja rakkaus kuitenkin antoivat minulle neuvon, ja pian päätökseni oli tehty.

Magdaleenallekin oli tullut kirje Malkukselta, mutta hän oli poissa postin tullessa, eikä siis tiennyt siitä mitään. Otin kirjeen ja hävitin sen. Koko päivän oleskelin sitten kamarissani. Toisena päivänä hain Magdaleenan ja sanoin että minun täytyi lähteä pois, enkä tulisi kenties milloinkaan takaisin. Säikähtyen ja vavisten hän katsoi minuun hetken ääneti: tuskalla hän viimein jaksoi kuiskata — "minkätähden?" En vastannut mitään, eikä Magdaleena tohtinut uudistaa kysymystään. Samassa pieni Heikki, tuon vanhan sairaan akan tyttären-poika korpitöllistä, tuli sisään; Magdaleena oli ottanut hänet kasvatikseen. Magdaleena huusi poikaa luokseen, ja suuteli häntä innokkaasti; kun hän sitten päästi Heikin, havaitsin lapsen kasvot kosteiksi. Riemuiten lähdin salista. Mutta vaikein työ oli vielä jälellä. Vaikka Magdaleenan ja minun ystävyyteni oli ollut niin likeinen, että puhuimme vapaasti kaikista elämänvaiheistamme, niin oli kuitenkin yksi kohta, johon ei milloinkaan koskettu — meidän entinen tuttavuutemme ja äkkinäinen matkani ulkomaille. Minua aavisti, että käytökseni silloin oli kovin pahoittanut häntä ja muuttanut hänen lempensä ylenkatseeksi; kenties joku jälki oli vielä hänessä siitä ajasta. Päätin sentähden osottaa, etten ansainnut ylenkatsetta, vaan sääliä, jopa ihailemistakin. Rupesin sentähden toimeen, jonka elävä mielikuvitukseni ja runollinen kykyni valitettavasti tekivät sangen helpoksi. Kirjoitin väärän päiväkirjan siltä ajalta, jolloin jätin Magdaleenan ja läksin ulkomaille; tein romaanin itsestäni, jossa minä esiinnyin ihanimmassa, jaloimmassa valossa. En ollut heittänyt Magdaleenaa kevytmielisyydestä enkä heikkoudesta isääni kohtaan, niinkuin todella oli laita, enkä milloinkaan unohtanut häntä vierailla mailla — en! Tässä päiväkirjassa olin häntä aina uskollisesti rakastava, mutta olin havainnut veljeni kilpailijakseni, ja jalomielisesti, vaikka pakahtuvalla sydämellä, pannut elämäni onnen alttiiksi Malkuksen edestä. Kummallisin seikka tässä oli, että melkein itse luulin kirjoittaneeni totta; lausuin tässä välistä mietelmiä, joissa osotin katkerinta vihaa ihmisiä kohtaan, ja taas sepitin surullisia runoelmia, joissa innokkaasti itkin rakkauteni kadotettua paratiisia. Jokaisen runoelman alle vielä kirjoitin eri päivänmäärän, tietysti väärän. Tämän päiväkirjan päätin toimittaa Magdaleenan käsiin. Päivä, jonka olin sanonut lähtöpäiväkseni, lähestyi. Magdaleena ja minä näimme toisiamme varsin vähän. Ruokatunnit istuttiin tavallisesti ääneti. Kun viimeinen päivä tuli, pyysin saada viettää illan Magdaleenan seurassa. Hän myönsi surullisesti hymyillen. Ilta tulikin. Minä koetin sanan voimakkaalla avulla, jonka tiesin olevan vallassani, koskettaa kaikkiin helliin kieliin Magdaleenan sielussa; puheeni oli viehättävää, ylevää, soreaa, ääneni väreili tuolla lämpimällä, innostuneella soinnulla, joka aina herättää vastakaikua ihmisten rinnassa. Viimein Magdaleenakin rupesi puhumaan; rukoillen hän kysyi, minkätähden aioin lähteä. "Minkätähden jätät kotisi, minkätähden pakenet meitä, jotka kuitenkin rakastamme sinua; olet kyllästynyt meidän jokapäiväiseen, rauhalliseen elämäämme, tavottelet huvituksia ja innostuksia, kunnian ja kauneuden ihanteita, mielesi tekee ulos, avaraan, kylmään, kirjavaan maailmaan, mutta älä kuitenkaan mene! Kaikkia löydät sieltä, vaan et milloinkaan ystävyyttä ja rakkautta, et milloinkaan sielun rauhaa." — "Magdaleena", minä vastasin, "sinä olet oikeassa! Tähän paikkaan koko olentoni on kiinnitetty tuhansilla kahleilla, joita en milloinkaan jaksa katkaista. Jos lähden, niin menehdyn, jos jäisin, niin saisin uutta elämää." — "Onko mitään voimaa niin väkevää, että se voi pakottaa sinua lähtemään?" kysyi Magdaleena, "se ei ole mahdollista." — "On", sanoin minä katsoen häneen terävästi, "se voima olet sinä." Magdaleena näytti vähän levottomalta, mutta vastasi kuitenkin hymyillen: "sinä siis jäät." Olin vaiti hetken; viimein kun äänettömyytemme rupesi tuntumaan tuskalliselta, koetin kertoa kaikenlaisia vähäpätöisiä juttuja, mutta ääneni vapisi niin liikutuksesta, etten voinut jatkaa. Sydämmeni sykki rajusti levottomuudesta, vereni melkein jäähtyi pelosta; melkein kaduin tekoani; olin kuin omantunnon vaivoissa. Kun viimein havaitsin pelkoni enenevän enenemistään, otin turmiollisen päiväkirjan taskustani, painoin sen Magdaleenan käteen ja läksin pois sanaakaan sanomatta. Salin ovessa seisahduin, käännyin ja huusin: "tunnin kuluttua tulen takaisin kuulemaan vastaustasi, joka on tekevä minut joko onnellisimmaksi tai onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa."

Kamari, jossa istuimme, oli pieni kabinetti, jonka lasiovi erotti suuresta sukusalista; sali oli ihan pimeä ja autio niin että sieltä voi aivan hyvin huomata kaikki mitä tapahtui kabinetissa. Hiljaa hiivin saliin ja asetuin lasioven taakse. Magdaleena avasi paraillaan pienen vihkon ja oli rupeamaisillaan lukemaan. Mutta yhtäkkiä, luettuaan muutamia riviä, hän lensi tulipunaiseksi, pudotti kirjan maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Pää poiskääntyneenä hän sitten otti maasta nuo onnettomat paperit, asetti ne tuolille ja peitti ne saalillaan, ikäänkuin niiden näkeminen olisi saastuttanut hänen silmiään. Sitten hän taas rupesi kävelemään nopeasti ja kiivaasti edes-takaisin kamarissa, väännellen käsiään tulisimmassa tuskassa. Rintansa kohoili; voidaksensa hengittää hän tempasi pois kauluksensa ja avasi leninkinsä, että ihana, valkoinen kaula tuli ihan paljaaksi. Välistä kuului hänen huuliltaan ikäänkuin rukous. Usein hän seisahtui saalin eteen, jonka alla paperit olivat, kiivaasti hän ojensi kättänsä niitä ottamaan, mutta aina taas, niinkuin käärmeen puremana, veti sen nopeasti takaisin. Viimein halu voitti hänet, hän otti paperit ja tuli lasioven puolelle. Luulin jo hänen havainneen minut, mutta niin ei ollut laita; sielun taistelu kiinnitti kaikki hänen henkensä voimat. Hän istuutui niin että selkä nojautui lasioveen; kuumat hartiat lämmittivät kylmää lasia, ja intohimoisesti minä suutelin tunnotonta ovea, joka erotti meidät toisistamme. Seisoin liikkumattomana; niinkuin taikanuoli olisi minuun koskenut, silmäni, ruumiini, sydämmeni, henkeni, kaikki olivat kiintyneet Magdaleenan liikkeisiin. Hän luki paperia kuumeentapaisella kiireellä, kasvot olivat kalmankalpeat, olento juhlallinen; hän tiesi silminnähtävästi koko elämänsä kohtalon puhuvan näistä papereista. Kun hän oli lopettanut, niin kädet herposivat voimattomina alas, ja suuri kyynel vieri hänen poskellensa. Kiihkeästi painoin polttavaa päätäni, polttavaa suutani lasiovea vastaan; rintani ahdistus melkein tukehdutti minut. Mutta kiivaasti Magdaleena nousi istuimeltaan, lasi, jota vastaan pääni nojautui, särkyi ja haavoitti otsaani. Vavisten Magdaleena nosti silmänsä ja säikähtyi nähdessään minut; hän purskahti kamalaan, melkein mielettömään nauruun ja pyörtyi lattialle. Minä aukasin oven ja lensin hänen luoksensa, enkä välittänyt verestä, jota runsaasti tiukkui otsastani. Tunsin omantunnon piston sydämessäni ja muistin tuota saksalaisen tarinan "adeptia", joka mestarinsa kirjasta loihti henkiä esiin, mutta pelolla havaitsi unohtaneensa sanat, joilla henkiä voi hallita. Hellimmillä sanoilla koetin saada Magdaleenaa henkiin, viimein hän avasi silmänsä, mutta kääntyi heti pois, havaittuaan minut. "Pois", hän kuiskasi kiivaalla äänellä, "pois! Minkätähden olet tehnyt tämän?" — "Magdaleena, minä rakastan sinua." — Hän nauroi katkerasti, "Rakastat veljesi vaimoa!" — "Olen ijankaikkisuudesta rakastanut sinua ja rakastan ijankaikkisuuteen." — "Onko totta, mitä tässä on kirjoitettu?" — "Minä vannon…" — "Älä vanno — en kuitenkaan usko sinua, en usko ketään enää tässä maailmassa." Hänen äänensä pehmeni katkerasta helläksi, ja sydämmen surulla hän lisäsi: "oi Julian! kerran oli Magdaleenan sydän, onni ja elämä sinun käsissäsi, miks'et silloin jaksanut olla mies — nyt on liian myöhäistä. Sinun sytyttämäsi oli ensimmäinen rakkauteni, mutta sinun sytyttämäsi oli myöskin ensimmäinen vihani, enkä voi sitä milloinkaan unohtaa." — "Magdaleena", minä rukoilin, "älä hylkää minua; sinua minä en voi jättää, ilman sinua minusta tulee maailman pahin ihminen, mutta sinun kanssasi hyvä ja jalo. Älä hylkää minua, minun, sinun, Jumalan tähden!" Magdaleenan ääni tuli taas katkeraksi ja hän huusi: "kuinka itsekäs hän aina on!… aina minä… aina vain minä! Lopettakaamme tämä puhelu ja olkoon se viimeinen meidän välillämme tässä maailmassa." — "Minä en kykene", huusin minä ja heittäydyin hänen jalkojensa juureen; "omani sinä olet ja omakseni olet tuleva. Minä jään tänne." Hän vastasi kylmästi: "siis minun täytyy paeta täältä, sillä molemmat yhdessä olemme täällä liikaa." — "Minä seuraan sinua, vaikka pakenisit maailman viimeisiin ääriin." — "Hautaanko myöskin?" kysyi hän vakaasti ja kamalasti. Tämä sana hillitsi minua. Lyhyen äänettömän hetken kuluttua huusin: "sinä olet oikeassa: jompikumpi meistä on liikaa maailmassa. Olkoon se sitten minä. Jää hyvästi." Minä jätin hänet.

Tultuani kamariini rupesin miettimään, mitä minun nyt oli tekeminen, mutta ajatukseni olivat niin sekavat, etten keksinyt valon sädettäkään pimeydessäni. Henkeni hermot olivat olleet monta päivää korkeimmilleen jännitettyinä. Maailma ja erittäinkin oma itseni inhottivat minua niin täydellisesti, etten jaksanut olla surullinenkaan. Kevytmielinen haluttomuus oli tullut entisen lämpimän intoni sijaan; Magdaleenan viimeinen sana "hauta" se vain soi alituisesti, niinkuin sävel kaukaisesta unelmasta, korvissani. Väkisinkin usein seisahduin pistolejani katselemaan ja väkisinkin ajattelin: tuo pieni kalu voipi pelastaa sinut kaikesta, sekä Magdaleenan että omasta ylenkatseestasi. Kerran jo latasinkin ne, mutta laskin ne taas pois. Väsyksissäni heittäydyin vuoteelleni, mutta päätäni kivisti niin tuimasti, etten voinut nukkua. Nousin siis ja päätin mennä kävelemään synkkään metsään, että kylmä yön tuuli saisi vilvoittaa polttavaa päätäni. Olin jo mennyt, mutta tulin melkein vasten tahtoani takaisin ottaakseni pistolini mukaani.

Oli kylmä yö toukokuun alussa. Kevät oli tullut tavallista myöhemmin; vaikka lumi enimmältään oli sulanut, olivat maantiet kuitenkin paksulla kaljamalla. Jokien jäät olivat jo ajolla, ja yön hiljaisuudessa aaltojen raju taistelu pauhasi. Tämä aaltojen kummallinen, salainen kohina oli ihan kuin luonnottarien tuudituslaulua nukkuvalle luonnolle. Mietin, oliko se tuleva minullekin ijankaikkisuuden tuudituslauluksi. Kävelin kiivaasti muutamia tuntia metsässä, ja olin jo joutunut noin peninkulman päähän kodista. Kuljin niinkuin näkymättömän käden johdattamana eteenpäin, enkä katsonut mihin olin tullut. Yhtäkkiä havaitsin tulleeni paikkaan, joka oli pahassa huudossa paikkakunnallamme; se oli korkea, äkkijyrkkä mäki, joka ikäänkuin riippui laakson yli, jossa virtaili vuolas joki. Mäen polvessa oli pieni kiviläjä ja siinä pieni risti; sanottiin kuuluisan pahantekijän siinä murhanneen itsensä. Maantie vei alas mäkeä joelle, jonka yli johti vanha silta; tämä tie oli mitä vaarallisin nyt, kun maantie oli liukkaalla kaljamalla ja virta näin jäiden lähdön aikana kovin paisunut ja silta sen lisäksi sangen huono. Väsyneenä istuin itsemurhaajan haudalle; mietin kaikkea, mitä oli tapahtunut tänä päivänä. Mihin elämäni tie nyt kulkisi, en tiennyt, Magdaleena oli hyljännyt minut, hänen silmissään olin katala pettäjä, minä, joka aina koko elämänaikani olin koettanut näyttää jalolta ja ylevältä. Maailman kirjavaan menoon en tahtonut palata, yksinolo oli tuskallinen, ja ainoa ihminen, jonka kanssa voisin elää, ylenkatsoi minua; minulla ei ollut muuta Jumalaa kuin oma sydämmeni, ja häpesin nyt tätä katalaa Jumalaa. Ei — ei! minulla ei ollut enää muuta tekemistä maailmassa kuin kuolla, ja tämä oli kaikeksi onneksi omassa vallassani. Jos minä kuolen, niin Magdaleena itkee minua, hän kenties ihmettelee rakkauttani, joka oli tehnyt elämän minulle mahdottomaksi ilman häntä; kuolleena olen minä sankari, elävänä tavallinen hyljätty rakastaja. Tahdon nukkua — nukkua! Ja näissä ajatuksissa nostin pistolin ja panin sen ohimoitani vastaan. Vielä vain kosketus liipasimeen — niin olen vapaa, saan nukkua. Kummallisin seikka tässä oli kylmä huolettomuuteni: minusta tuntui kuin tekisin tavallisimman teon maailmassa. Olin juuri lau'aista, kun ajatus iski mieleeni — onko ijankaikkisuutta? Onko rankaisevaa ja palkitsevaa valtaa, joka päättää tulevaisuudesta? — ja minä laskin alas pistolini. Mutta olkoon! Tulevaisuuteni ei kuitenkaan voi tulla nykyisyyttä tuskallisemmaksi. Ja taas kohotin kamalaa leikkikaluani. Mutta lujuuteni oli poissa; kaksi voimaa taisteli sielussani, järkeni käski minun paeta kuolemaa, mutta sydämmeni oli siihen tenhovoimalla kiinnitetty. Ajatukset alkoivat hämmentyä, päätäni pyörrytti, hiostava pelko hiipi ruumiini jäseniin. Väkisinkin johtui mieleeni vanha taikausko itsemurhaajista, että muka heidän kätensä kasvaa ylös haudasta, ja kiihottunut mielikuvitukseni näki jo lihattoman, pitkän, valkoisen käden viittaavan minulle kiviröykkiöstä. Yhtäkkiä kuulin äänen, kuulin vaunujen kolisevan kaljamalla; vanha ukon ääni hyräili virttä. Ääni oli minulle tuttu — lapsuudessani olin usein kuullut saman äänen ja sama virren. Se oli Martti, vanha perheemme palvelija, joka oli seurannut Malkusta Pietariin kuskimiehenä. Siis Malkus jo palasi! Hän, jonka tähden Magdaleena hylkäsi minut! Salainen pirullinen kiusaus ahdisti sydäntäni — pistoliani voisin käyttää paremmin hänen, kuin itsensurmaksi. Hyi! Ei! Heikko minä olen, mutta konnaksi en ole vielä ruvennut. Mutta tahtoni heikkoni heikkonemistaan, en tiennyt mitä tein; voittamaton voima ajoi minut maantielle. Hevoset olivat jo alkaneet astua mäkeä ylös; ei kukaan näe sinua, ei kukaan voi estää sinua, huusi saatana rinnassani; Jumala! älä johdata minua kiusaukseen, rukoili parempi olentoni tuskissaan. Ja minä voitin kiusauksen; kauhistuen paiskasin kiivaasti molemmat pistolini pois. Mutta turha oli voittoni; onneni musta enkeli oli minua mahtavampi. Molemmat pistolit laukesivat ankaralla paukahduksella, hevoset karkasivat pystyyn ja lensivät niinkuin ukonnuolen ajamina eteenpäin; Martin voimattomat, vanhat kädet eivät jaksaneet niitä pidättää, vaunut survaisivat sillan käsipuut rikki, ja silmänräpäyksessä näin kaiken — vaunujen, hevoisten ja ihmisten vaipuvan vinheän virran vaahtoisten, taistelevain aaltojen valtaan. Sanomaton kauhistus valtasi sydämmeni, pelkäsin tulevani mielipuoleksi ja juoksin pois niin paljo kuin jalkaa oli. Kaukaa vielä kuului korvissani ukon vapiseva ääni: "Jumala armahtakoon meitä"; joudutin juoksuani, ja pian kaikki oli hiljaista.

Koko yön ja toisen päivän kuljeksin metsässä ilman tarkoitusta ja tietämättä mitä tein. Illalla kuitenkin uuvuin maahan, mistä eräs talonpoika löysi minut; hän vei minut tupaansa, jossa pian nukuin. Yöllä kuitenkin heräsin: kuulin niinkuin kaukaisen äänen huutavan: "Jumala armahtakoon meitä", se oli vanhan Martin ääni, joka vainosi minua. Pelästyen nousin vuoteeltani ja pakenin, mutta turhaan; tuo kamala, sortunut ukonääni soi joka puusta, joka kivestä minun korviini; kun kohtasin ihmisiä, luulin heitä poliisimiehiksi ja juoksin sitä kiiruummin. Kolmannen päivän iltana tulin vähän levollisemmaksi; aivan tietämättäni viimein jouduin kotiin. Niinkuin unessa astuin sisään, näkemättä ketään; menin suoraan sukusaliin. Siellä olivat paarit, ja paareilla paisunut, raadeltu, epämuotoinen ruumis makasi — se oli Malkus. Painoin silmäni umpeen, mutta näin sittenkin tuon verisen, rikkinäisen ruumiin edessäni. Ja minusta tuntui niinkuin tulinen sormi olisi kirjoittanut otsaani: "korvasi on ijankaikkisesti kuuleva vanhan Martin viimeisen huudon, silmäsi on ijankaikkisesti näkevä veljesi verisen ruumiin." Ja nämät sanat ovat olleet kamalinta totuutta.

En tiedä kuinka kauan siinä seisoin yksinäni. Viimein Magdaleenan kamaripiika tuli sisään. Hän huusi säikähtyen, nähdessään minut, "te elätte; parooni Julian elää!" Pingoitin kaikki voimani näyttääkseni levolliselta, ja kysyin mitä oli tapahtunut. Kamaripiika kertoi itkien, että luultiin minun ampuneen itseni — eräs palvelija oli näet havainnut että olin ottanut pistolini mukaani. Magdaleena oli, saatuaan siitä tiedon, tullut kalmankalpeaksi, mutta ei vuodattanut kyynelettäkään, ei puhunut sanaakaan. Oli vain yksinäisyydessä kirjoittanut kirjettä koko yön. Aamusella kun kamaripiika tuli sisään, tämä näki kirjeen ja huomasi sen olevan Malkus-paronille. Magdaleena oli sitten yksin mennyt ulos ja kieltänyt ketäkään seuraamasta häntä. Mennessään oli syvästi liikutettuna suudellut pikku-Heikkiä. Mitä sitten oli tapahtunut, sitä kamaripiika ei oikein tiennyt. Muutamat talonpojat olivat kuulleet huikean huudon, juosseet katsomaan ja nähneet Magdaleenan heittäytyvän virtaan. He menivät kohta apuun ja onnistuivatkin pelastamaan hänet; hän oli vedessä tarttunut ruumiiseen, joka samassa vedettiin ylös. Magdaleena oli mennyt tainnoksiin; talonpojat veivät hänet ja ruumiin kartanoon. Siellä kuollut tunnettiin veljekseni. Magdaleena rupesi hourailemaan ja sairastui kovaan kuumetautiin. Oli kaupungista tuotu lääkäri, joka selitti hänen tilansa mitä vaarallisimmaksi. Kuultuani tämän riensin heti Magdaleenan kamariin. Hän kohosi vuoteeltaan nähdessään minut: "sinäkö, Julian", hän huusi raivossaan, "oletko henki, vai…" — "En tiedä; mutta luulen eläväni, sillä rakastan sinua vielä." Hän käski kaikkien kamarissa olevien poistua; tuijotellen minuun kolkosti hän kysyi: "Julian, mimmoinen oli Malkuksen kuolema?" Minä en tohtinut sanoa totuutta enkä tahtonut valehdella. Hetken kuluttua hän taas kysyi: "Kain, missä on veljesi? Pistolisi on löydetty maantieltä!" — "Minä en ole murhannut häntä." — "Vanno Jumalan kautta, että olet viatoin!" Minä en antanut vastausta. Vaikertaen hän vaipui vuoteellensa: "Minkätähden säästät minua", hän kysyi katkerasti nauraen; "jos minusta pääset, niin saat periä uhrisi koko omaisuuden." — "Magdaleena", rukoilin minä, "älä tuomitse minua, rakkauttasi en pyydä, mutta älä vihaa, älä ylenkatso minua!" — "Pois", huusi hän tulisessa vimmassa, "minä vihaan, minä ylenkatson mieheni murhaajaa." — "Älä valehtele, Magdaleena, minua et voi vihata; muista, että olin nuoruutesi ensimmäinen rakkaus." — Hän käänsi päänsä pois salatakseen kyyneleitään, mutta kuiskasi kuitenkin: "niin totta kuin tämä sana on viimeiseni, niin vihaan sinua."

Ja se olikin hänen viimeisensä. Viisi päivää tuskia kärsittyään hän kuoli; kun pukeuduin hänen hautajaisiinsa, katsoin sattumalta peiliin — hiukseni olivat käyneet harmaiksi.

Myöhemmästä elämästäni en voi sanoa mitään; olen syönyt, juonut, puhunut elävänä ihmisenä, mutta todellisuudessa olen jo monta vuotta maannut haudassa. Kerran näin nuoren köyhän tytön, joka oli Magdaleenan näköinen. Hetkeksi sieluni kipinä taas leimahti liekiksi, mutta vain hetkeksi; pian oli se yhtä eloton kuin ennen. Tuon nuoren tytön sukulaiset olivat kuitenkin jo silloin pakottaneet häntä rupeamaan puolisokseni; minua luultiin kaiketi, ja syystä, hulluksi, mutta olin rikas, ja tytön kohtalo sukulaisten silmissä siis mitä onnellisin. Mutta hän sai pian tietää olevansa kuolon puoliso. Muutamien vuosien kuluttua hän vähitellen kuihtui, lakastui ja kuoli.

Kerran monen vuoden kuluttua hain jotakin eräästä vanhasta piirongista. Satuin painamaan pientä nappia; salalaatikko aukeni, jossa havaitsin kirjeen. Se oli Magdaleenan käsialaa. Hän oli kirjoittanut sen tuona kamalana yönä, jolloin luuli minun surmanneen itseni. Kirje oli Malkukselle. Vavisten ja kyynelsilmin luin kirjeen. Hän tunnusti siinä että hän rakasti minua, että hän aina oli rakastanut minua. Kauan olin ajatuksiini vaipuneena, hänen elämänsä viimeinen sana oli siis ollut valhetta.