AARNIHAUTA.
Vanha Sakeri oli eriskummainen mies. Ei kukaan vielä ollut nähnyt hänen nauravan, ei edes hymyilevänkään; eikä tietty hänen milloinkaan itkeneen. Sama harmaa puku hänellä oli sekä kesällä että talvella, sekä arkipäivinä että kirkossakin. Vanha Sakeri oli laiha; hänen päässään vilkkuivat pienet silmät, joissa oli levoton tuskallinen loiste; musta, likaisen-karvainen, harva parta peitti hänen leukansa; ylähuuli oli ohut, terävä; lihaton alahuuli riippui paksuna ja lerpallaan. Vanha Sakeri ei siis ollut kauniimpia miehiä. Vanha Sakeri oli ainoastaan kaksitoista vuotta asunut pitäjässä pienessä, punaisessa mökissä hongiston keskellä; mistä hän oli tullut ja kuka hän oikeastaan oli — sitä ei tietty. Ihmiset eivät puhuneet hyvää Sakeri-ukosta; häntä luultiin rikkaaksi, ja yhtä ja toista arveltiin siitä, miten hän oli saanut rikkautensa; toiset kiroilivat häntä koronkiskuriksi, toiset sanoivat häntä noituriksi; — pappilan vanha Priita vannoi kivenkovaan, että hän kerran pääsiäisyönä oli nähnyt vanhan Sakerin lentävän luudalla ilmassa. Koska vanha Sakeri aina kävi kirkossa, niin ymmärtäväiset ihmiset väittivät tätä syytöstä perättömäksi, mutta tuo toinen luulo oli sitä yleisempi. Eipä siis kummaa ollutkaan, ett'eivät ihmiset rakastaneet vanhaa Sakeria. Hän ei milloinkaan auttanut naapuriansa, hän ei milloinkaan antanut kerjäläiselle, kurjimmallekaan, leipäpalaa, hän ei milloinkaan lapsiin luonut ystävällistä silmäystä. Oikea talonpoika vanha Sakeri ei ollut, koska hänellä ei ollut taloa eikä hän tehnyt työtä; herrojen joukkoon ei häntä liioin luettu hänen likaisen takkinsa ja talonpoikamaisen käytöksensä tähden. Hän eli ihan yksinään. Hänen pienestä punaisesta mökistään oli kokonainen peninkulma lähimmäiseen taloon, eikä tuossa mökissä asunut muita ihmisiä kuin vanha Sakeri; hänellä ei ollut perhettä eikä ystäviä, ei sukulaisia eikä palvelijoita. Vanha Sakeri oli eriskummainen mies.
Oli myrskyinen ja pimeä yö loppupuolella syksyä. Pilvet taivaalla ajelivat toisiaan, niinkuin salainen omatunto olisi niitä pistänyt; tuuli pyöri raivoissansa mökin ympärillä, milloin kimeästi vinkuen, milloin mahtavasti humisten. Toisinaan oli niinkuin oudot haamut olisivat väikkyneet ikkunan takana; mutta jos oikein katsoi, oli ulkona vain pilkkopimeä syksy-yö.
Vanha Sakeri istui kamarissaan uunin ääressä lämmitellen käsiänsä ja odottaen vellinsä valmistumista. Vaikka kamari oli ahdas, näytti se tyhjältä ja kummallisen avaralta; vaikka tulta paloi uunissa, niin kolkko kylmyys huokui kaikkialla. Sänky ja kaksi tuolia olivat ainoat huonekalut ja nekin olivat vanhoja ja rikkinäisiä. Kaikki, seinät, uuni, tuolit, sänky, näyttivät kolkoilta ja kylmiltä, ikäänkuin auringon suloinen säde ei milloinkaan olisi tohtinut tunkeutua sisään, ikäänkuin ne eivät milloinkaan olisi kuulleet mitään harrasta rukousta, mitään sydämmellistä naurua. Vanha Sakeri oli, niinkuin ainakin, levottoman ja hajamielisen näköinen; hänen silmänsä harhailivat lieden tienoilla, niinkuin hän olisi etsinyt jotain valkeasta, ja hän muutti vapisevat kätensä alinomaa toisesta paikasta toiseen. Ja kuitenkin saattoi pian havaita, että kaikki hänen ajatuksensa olivat lujasti ja luopumattomasti kiintyneet yhteen paikkaan, yhteen määrään. Mikä tuo määrä oli, se pian selvisi. Illallisen syötyään hän nousi, astui sängyn puoleen, sysäsi sen paikaltaan ja nosti sängyn alla olevan lattialuukun. Pieni arkku nyt ilmestyi, jonka ukon käsi kärkkäästi avasi. Arkku oli täpösen täynnä hopearahoja, seteleitä, hopealusikoita, kultaisia korvarenkaita, vanhoja kelloja ja muita metalli-kaluja. Eikä vanha Sakeri enään näyttänyt levottomalta ja hajamieliseltä, ei hänen kätensä enää vavisseet eikä silmät enää harhailleet sinne tänne — koko ruumis oli aivan kuin kangistunut ja kaikki elinvoimat yhdistyneet tuohon ainoaan, pitkään, haluiseen silmäykseen, millä hän ihaili armasta aarrettansa. Hän otti siitä jokaisen kolikon, jokaisen setelin erikseen, katsoi niitä hellästi ja pani ne takaisin samaan järjestykseen, missä ennen olivat olleet. Kun kaikki rahat ja kalut olivat luetut, niin ukon iloinen katse taas vähitellen synkkeni. Arkun pohjaan oli vielä jäänyt pieni paperikääry; ukon silmät tahtoivat siitä puikahtaa pois, mutta se veti ne ihmeellisellä tenhovoimalla puoleensa. Sakeri tuskautui, vapisi, hikoili — ei auttanut. Hänen täytyi sekin avata. Siinä oli yksi ainoa kolmen-ruplan seteli, jota nähtävästi ei vielä ollut käytetty. Miks'ei vanha Sakeri katsonut tätä seteliä samalla mielihyvällä kuin muitakin? Tarkka tutkija olisi pian havainnut syyn — tuo viheriäinen seteli oli väärä.
Äkkinäinen melu ulkona säikäytti ukon näistä tuskallisista mietteistä. Pihalla Sakerin iso koira, jolla hän tahtoi karkoittaa varkaita talostansa, yht'äkkiä rupesi rajusti haukkumaan; samassa kuului muutamia iso-äänisiä kirouksia, joita surkea ulvominen seurasi. Sakeri oli tuskin saanut arkkunsa ja sänkynsä paikoilleen, kun ovi avattiin ja kookas mustanverevä mies astui huoneeseen. Kun vieras vielä seisoi hämärässä eikä hänen kasvonsa selvästi näkyneet, luuli Sakeri häntä kerjäläiseksi ja huusi ankarasti: "Pois! Minä en suvaitse, että roistot käyvät kerjäämässä ja vievät leivän rehellisiltä ihmisiltä! Mitä te kurkistelette! Pois!" Mies ei ollut kuulevinaan hänen sanojansa, vaan istahti tuolille, naurahti käheästi, niinkuin kiukkuinen verikoira nähdessänsä ruokaa, ja lämmitteli levollisesti kangistuneita jäseniään valkean loisteessa. Hämmästyneenä Sakeri katsoi vierasta, pahoja aavistuksia haamoitti hänen mielessään, ja hänen äänensä vapisi vähän, kun hän huusi: "Menkää pois, taikka ammun teitä." Nyt vieras purskahti pitkään, vihaiseen, raakaan nauruun. "On sekin ystävyyttä! Pitkin maailmaa olen kuljeskellut Sakeri-kultaani hakemassa, ja hän ottaa minua vastaan lyijyllä ja luodeilla." Samassa mies tempasi valepartansa pois ja näytti kasvonsa. Sakeri vaipui, niinkuin näkymättömän, väkevän käden tempaamana, tuolille, hän ei voinut puhua, hän vain ähkyen vaikerrehteli ikäänkuin kieli olisi hervahtanut: "pois… pois… pois!" Mies ei ollut tuosta milläänkään, vaan katsoi vellipataan, oliko siinä mitään jälellä ja söi sitten ahnaasti Sakerin kehnon aterian jäännökset. Kun hän lopettaessaan nuoleksi padan pohjaa, oli hän vielä enemmän verikoiran näköinen kuin istuessaan; tummanpunainen veri ikäänkuin tahtoi purskua ulos pienistä, vaaleista killi-silmistä, lihavista, hermottomista poskista ja lyhyestä, paksusta kaulasta; hänen olentonsa näytti siltä, kuin hän aina olisi tahtonut karata jonkun päälle. Kasvoissa näkyi entisen kauneuden jälkiä, mutta ne kertoilivat myöskin turmeltuneitten tapojen, hillittömien himojen, rikosten ja kurjuuden kamalaa tarinaa. Syötyään vieras heittäytyi sänkyyn ja haukotteli ankarasti.
Nyt Sakeri tointui kauhistuksestaan. "Armoa, veikko!" hän huusi, "mene pois yöhön, mistä tulitkin! Miksi minua vainoat, sinä elämäni paha henki! Meidän väliltämme ovat kaikki siteet katkaistut! Mitä tahdot minulta? Voi minua poloista, minua onnetointa." — "Suojelusta tahdon", vastasi Vilho, — "olen karannut vankeudesta ja niinkuin villisusi hiiviskellyt ympäri maata, peläten että minut löydettäisiin. Nyt olen väsynyt tuohon mustalais-elämään, ja tahdon kuin tahdonkin saada piilopaikan täällä." — "Sitä en suvaitse, ruti-köyhähän minä olen, en minä voi sinua elättää; mene pois, muuten meidät molemmat hukka perii." — "Ajat siis vanhan ystäväsi ulos viluun ja pimeyteen ja vihollisten käsiin! Oho! veli-kulta, minusta et kuitenkaan pääse niin helposti!" — "Ystävä!" ärjähti Sakeri, "sehän olisi ystävyyttä. Minä, heikko ihminen, luotin sinuun niinkuin enkeliin, kun olit muka oikea ystäväni, ja sinä saatoit minut turmelukseen ja, jos ei Jumalan armo olisi auttanut minua, olisit vietellyt minua rikokseenkin." — "Vanha kettu, tuo Sakeri!" sanoi Vilho ilkkuen, "perkeleen oma hän on, ja kuitenkin tinkii Jumalan kanssa. Muistatko, kuinka teit itsesi lunta valkeammaksi ja minut nokea mustemmaksi tuossa vanhassa rahajutussamme, joka loppui niin onnettomasti minulle, vaikka sinä siitä pääsit eheänä?" — "Vieläkö muistutat minua siitä?" — Sakeri vapisi pelosta ja vihasta — "en tiennyt seteleitä vääriksi. Sinä petit minua hirmuisesti, pirullisesti — syytön minä olin ja olen vieläkin." — "No, älkäämme riidelkö, kyllä sinä vielä itsesi taivaaseen valehtelet." — Vilho nauroi taas verikoiran äänellä — "olkaamme ystäviä." — "Etkö siis mene?" — "En toki, lapsi-kulta." — "Ilmoitan nimismiehelle sinun olevan täällä." — "Uskaltaisitko?" Vilho murisi vihaisesti; hän näkyi olevan valmis repimään Sakerin palasiksi. Tämä säikähtyi eikä tohtinut vastata. Toinen hillitsi pian vihan ja oli hänkin puhumatta.
Hetken perästä sanoi Sakeri: "parasta lienee kuitenkin itsesi tähden, että menet pois. Köyhä mies minä olen, melkein kerjäläinen. Tuskin on leipää itselleni, eikä palaakaan jää sinulle." — "Itse hankin ruokani, hankin vielä sinullekin." — Sakeri ei ollut tätä kuulevinaan, vaan huokasi ainoastaan: "perin köyhä mies, valmis tarttumaan kerjäläissauvaan." — "Kuules Sakeri, jos täyttäisin elämäsi ainoan halun, jos tuossa tuokiossa tekisin sinut rikkaammaksi, kuin mitä unessakaan olisit voinut toivoa, etkö silloinkaan pelastaisi minua?" — Sakeri väänteli itseänsä tuolilla, hänen silmänsä loistivat halukkaasti, mutta hän luuli Vilhon tarjouksen paulaksi eikä vastannut. — "En — valehtele, voit minua uskoa. Jos pidät minua piilossa muutamia kuukausia, niin annan sinulle monta vertaa enemmän rahaa kuin mitä on raha-arkussasikaan, missä hyvänsä se lieneekin", — Sakeri huokasi surkeasti ja vakuutti olevansa kurja kerjäläinen — "tahdotko?" — Sakeri tuli yhä levottomammaksi. "Missä ne ovat? Näytäppäs rahasi!" sanoi hän viimein. — "Metsässä." — "Loruja! Valhetta! Hupsu minä, joka vielä kuuntelen sinua! Pois! Pois!" Sakeri oli tuskassa; hän oli epäilevinään Vilhon sanoja, mutta tuo puhe rahasta oli kuitenkin ajanut hien hänen otsaansa ja pannut hänen jäsenensä vapisemaan niinkuin kuumetautisen. — "No! Tapahtukoon tahtosi! Ajat minut surman suuhun. Istukoon köyhyys permannollesi ja kirous ovesi kynnykselle!" — Vilho oli menemäisillään, mutta Sakeri huusi häntä takaisin. "Voitko valalla sanasi todistaa?" — "Itse saat nähdä, olenko puhunut totta. Jos en ole, niin saat potkia minut navetan tunkioon lehmien tallattavaksi." — "Rahasi ovat siis piilossa, metsässä", sanoi Sakeri hetken mietittyään. — "Niin lienee asian laita." — "Kenties olet varast…" — Vilho katkaisi hänen puheensa: "Älä sinä ole milläsikään siitä. Löysin aarnihaudan." — "Ei se valhe huvita." — "Valheko? Etkö muista minun syntyneen uuden vuoden yönä, etkö muista minun silmäni näkevän haltioiden salaista työtä siinä, missä te, tavalliset ihmiset, näette vain puita ja kiviä, minun korvani kuulevan luonnottarien puheita ja lauluja, missä te kuulette vain tuulen huminan taikka kosken kohinan?"
Sakeri oli taikauskoinen, niinkuin kaikki ihmiset, jotka paljon elävät yksinään. Hän muisti, kuinka kotiseuduilla Vilhoa oli luultu noituriksi; hän ajatteli, kuinka monta kummallista seikkaa hän ennen oli ystävässään huomannut. Hän ei siis asiata epäillyt. Koko hänen elämänsä harrastuksena, koko elämänsä unelmana oli ollut rikastuminen; nyt onnetar antoi hänelle parahimman tilaisuuden siihen; hän halukkaasti turvasi tähän sattumukseen eikä tohtinut ajatellakaan, oliko se täyttävä hänen toiveensa, vai oliko se vain pettävän kangastuksen kaltainen. Tuokiossa kaikki hänen entiset epäilyksensä olivat kadonneet; unohdettu oli pelko ja viha Vilhoa kohtaan, rahanhimo oli kokonaan valloittanut hänen sydämmensä ja siitä karkoittanut kaikki muut tunteet. Hän jo mielessänsä kuvitteli että aarre ehkä varastettaisiin ja kysyi hädissänsä: "No, missä se on — eikö jo mennä sitä haudasta ottamaan?" — Vilho oli hirveällä mielihyvällä huomannut, kuinka Sakerin kasvoilla viha, levottomuus, taikauskoinen pelko, himo ja hätäisyys olivat seuranneet toisiansa. Voitto oli nyt hänen ja hän riemuitsi. — "Missä se aarnihauta on?" — "Sen saat huomenna tietää", sanoi hän pilkallisesti, "tänä yönä olen väsynyt kuin koira enkä käy tässä rajuilmassa askeltakaan." — "Mutta huomenna se kenties on turhaa! Kyllä, kyllä muut jo tänä yönä sen löytävät — kenties se onkin jo löydetty", valitti Sakeri. — "Ei hätää; ainoastaan minun silmäni löytävät paikan, minun vallassani on aarnion haltija, surma kohtaisi kaikkia, jotka ilman minua tahtoisivat astua sen salaiseen piiriin." — "Mutta missä se on?" kysyi Sakeri taas. — "Katajamäen takana, missä tuo avara neva alkaa; kun pakenin Turusta, päätin sinua etsiä; maita mantereita olen kuukausia kuljeskellut, ennenkuin sain tiedon asunnostasi. Astuin korpia ja saloja, hiivin polkuja ja uria, enkä tohtinut näyttää itseäni maantiellä enkä ihmisissä. Menneenä yönä tulin tähän pitäjään. Kävin nevamaan laitaa ja tunsin ruumiissani hirmuisen kylmyyden; en ollut syönyt kahteen päivään ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. Yht'äkkiä havaitsin kummallisen valon kaukaa loistavan. Se oli ihan kuin maanalaisen tulen heijastus, mutta niin selvä ja kirkas, että saatoin nähdä pienimmätkin kappaleet sen ympärillä. Valon yläpuolella oudot, mustat haamut pyörivät ja tanssivat hämärässä. Nyt tiesin onneni tulleen. Unohdin nälkäni ja väsymykseni, hiivin hiljaa maata myöten, sillä tiesin että, jos haltijat olisivat minut havainneet, koko valkea olisi hävinnyt eikä aarnihautaa siis löydetty. Onnistuin kuin onnistuinkin päästä valkean likelle; heitin yht'äkkiä veitseni hautaan ja huusin mahtavia sanoja. Samassa valkea sammui; syvä, valittava huokaus nousi haudasta ja siitä kohosi äärettömän pitkä, hirmuinen, musta…" Vilho vaikeni yht'äkkiä. — "Oliko se, oliko se…?" kysyi Sakeri kauhistuen. — Vilho katsoi Sakerin kauhistusta hirmuisella mielihyvällä. "Mitä se sinuun koskee, kuka se oli? Taitaakin olla parasta, ett'et ole siitä tietävinäsi", sanoi Vilho nauraen, "loppu oli kuitenkin, että, kun katsoin hautaan, se oli kolikoita ja seteleitä täynnä. Sinä saat nyt toisen puolen ja toinen jää minulle. Kristillisesti jaettu — eikö niin?" — "Nämä rahat ovat siis pahojen henkien antamia?" kysyi Sakeri. — "Mitä vielä! Ota, kun saat, äläkä kysy." — "Sinä saat kaikesta vastata omalla sielullasi, viaton minä olen." — "No, se on tietty" — Vilho nauroi taas ilkeästi, verikoiran tavalla, — "viaton sinä olet."
Sakeri vaipui tuskalliseen miettimiseen. Hänen omatuntonsa alkoi tehdä muistutuksia, mutta rahanhimo pakotti sen pian vaikenemaan. Hänen sydämmensä pohjassa oli kuitenkin jokin epätietoinen, hämärä tunto valveella, joka välistä synnytti hänen mielessänsä synkkiä aavistuksia.
Ulkona rajuilma alkoi tyyntyä tyyntymistään, ja muutamien tuntien kuluttua koko luonto nukkui levollisena; kamarissa oli Vilho vähitellen vaipunut sikeään uneen, sieltä ei kuulunut muuta kuin kärisevää kuorsaamista. Sakeri istui vielä valkean ääressä eikä havainnut että se jo oli kokonaan sammunut. Hänestä tuntui niin kuin hän kävisi unessa; silmät olivat auki, aistit olivat selvät; mutta kummallinen tuumainen tunto kangistutti hänen jäseniänsä ja sekoitti hänen ajatuksiaan. Tuo mennyt aika, jota hän pelkäsi ja kammosi, jonka tähden hän oli kodistansa paennut ja josta hän toivoi iäksi päiväksi päässeensä irti — tuo mennyt aika oli nyt yht'äkkiä häneen iskenyt, tavannut hänet varustumattomana ja taas tehnyt hänet orjakseen. Entinen elämä kuvastui hänen sieluunsa; hän näki itsensä köyhänä orpolapsena, kurjana kerjäläispoikana, jota kaikki ihmiset vainosivat ja löivät; hän muisti, kuinka kaikki tytöt olivat pilkanneet häntä hänen rumuutensa tähden, kuinka kaikki pojat olivat häntä pahoin pidelleet hänen heikkoutensa tähden; hän muisti, kuinka kaikki ihmiset olivat polkeneet, sortaneet, raadelleet poika-paran lämmintä sydäntä, kunnes se viimein muuttui kovaksi kuin kivi. Sitten hän näki itsensä nuorukaisena; hän palveli puotipoikana pienessä kaupungissa; nytkin hän sai kärsiä paljon, mutta onnellinen tuo aika kuitenkin oli, sillä hän rakasti, rakasti kaikesta sydämmestään kauppamiehen tytärtä. Mutta hän oli köyhä, ja Hilman isä vastasi pilkalla hänen tarjoukseensa. Nyt hänen ainoana harrastuksenaan, hänen ainoana halutyönään oli rahan kokoaminen; ensin hän teki sitä saadaksensa Hilman, mutta sitten hän tottui rahanhimoon niin, että se kokonaan valloitti hänen sydämmensä. Kaksitoista vuotta hän oli ahkerasti tehnyt työtä, kun kauppias teki konkursin; kaikki hänen säästövaransa hukkuivat siihen, ja Hilman täytyi isänsä pelastamiseksi mennä toisen kanssa naimisiin. Sakeri joutui äärettömään epätoivoon, kaikki siteet hänen ja ihmiskunnan välillä olivat nyt katkenneet. Raha oli ennen ollut tarve hänen sydämmellensä, nyt hän teki sen Jumalaksensa. Silloin hän tuli Vilhon tuttavuuteen. Vilho oli rikkaan miehen poika, mutta oli jo nuorena hurjamaisen elämänsä tähden joutunut köyhäksi ja ylenkatseen alaiseksi. Nyt hän oli hevoskauppias. Niin eriluonteiset kuin olivatkin, tulivat Sakeri ja Vilho ystäviksi. Vilho valloitti ja hallitsi rohkealla, vahvalla, viekkaalla luonnollaan kokonansa Sakerin arkaa, ahdasta, heikkoa luonnetta. Sakeri pelkäsi ja vihasikin välistä ystäväänsä, mutta luotti kuitenkin umpisilmin hänen toimeliaisuuteensa ja älyynsä. Vilho houkutteli Sakeria kaikenlaisiin arveluttaviin yrityksiin; tämä rupesi koronkiskuriksi maaseudulla. Mutta ikäänkuin salainen kirous seurasi heidän toimiansa; Sakeri oli tarkka itaruuteen asti itseänsä kohtaan, itara kovuuteen asti muita kohtaan, eikä kuitenkaan tullut rikkaaksi. Viimein Vilho todistettiin syylliseksi suureen setelien väärennykseen; hän tuomittiin kaksitoista-vuotiseen vankeuteen. Sakeria luultiin osalliseksi tähän rikokseen, mutta kun ei siihen saatu todistuksia, niin oikeus julisti hänet syyttömäksi. Silloin Sakerin silmät aukenivat hirveällä tavalla. Hän näki, kuinka ihmiset kammosivat ja ylenkatsoivat häntä, kuinka hänen pyrintönsä olivat olleet turhat; hän kiroili entistä elämäänsä, pakeni pois kotiseudultansa ja kätkeytyi yksinäisyyteen, kaukaiseen erämaahan, missä ihmiset tuskin tunsivat häntä nimeltäkään. Kaksitoista vuotta hän näin oli elänyt itsekseen, eikä hänen entisestä elämästään ollut vähintäkään huhua tänne kajahtanut; hän luuli nyt olevansa kokonaan vilpitön ja puhdas, kävi kirkossa, rukoili Jumalaa, mutta hänen sydämmessään rahan perkele kuitenkin asui eikä antanut hänen sielullensa rauhaa. Ja nyt — nyt oli Vilho tullut; entinen elämä oli niinkuin ukonnuoli iskenyt häneen; hän oli taistelematta, melkein tinkimättä kukistunut.