Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

by Kaarlo Johan Bergbom

Kun yö valkeni ja Vilho heräsi, istui Sakeri yhä vielä sammuneen valkean ääressä; hän ei ollut kertaakaan liikahtanut tuoliltaan eikä minuuttiakaan nukkunut. Illalla menivät Sakeri ja Vilho ottamaan rahat aarnihaudasta Katajamäen takaa, suuren nevan laidasta. He löysivät enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa sekä seteleinä että hopearahoina. Kun Sakeri tarttui ensimäiseen kolikkoon, huusi ääni hänen sisässään: "älä ota, se on saatanan kultaa!" Sakeri ei totellut tuota ääntä.

Samaan aikaan kerrottiin kaikissa sanomalehdissä kamalasta rikoksesta, joka muutama viikko sitten oli tapahtunut. Posti oli ryöstetty maantiellä. Sekä postinkuljettaja että kyytimies oli löydetty murhattuna. Postilaukussa oli ollut enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa. — Sakeri ei milloinkaan lukenut sanomalehtiä.

Kaksi kuukautta oli kulunut tuosta päivästä, jolloin Sakeri joutui aarnion omistajaksi. Luonto oli riehunut kylläkseen syksyn rajutuulten temmellyksessä ja nukkunut sikeään kuolemannäköiseen talviuneen lumipeitteen alle. Yhä pidemmiksi iltapuhteet olivat tulleet, päivät yhä lyhyemmiksi. Tuskin viikkoakaan oli enään jouluun, tuohon ilon ja pienokaisten juhlaan, jolloin koko maailma taas tulee viattomaksi lapseksi sen muistoksi, että itse Jumalakin samana yönä oli ollut turvaton pieni lapsi. Mutta sitä Sakeri ei enään muistanut; hän oli unohtanut kaikki muut tunteet paitsi pelon. Sydämmensä oli kokonaan muuttanut rinnasta tuohon arkkuun laattialuukun alle, jossa aarre nyt oli piilossa muiden rahojen vieressä. Hän tuskin tohti lähteä sängystä, joka peitti laattialuukun, ja lähti kuitenkin niinkuin rauhattomuuden ruoskan ajamana. Kun hänen joskus täytyi käydä kylässä välttämättömiä tarpeita ostamassa, niin hän melkein juoksi päästäksensä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja seisahtui taas levottomana, peläten että hänen kiireensä herättäisi ihmisissä epäluuloa. Vielä enemmän kuin ennen hän nyt kammosi ihmisiä, luullen jokaista joko varkaaksi taikka syyttäjäksi. Kerran hän oli käynyt kirkossakin, mutta ei sielläkään aarnihaudan kamalat unelmat jättäneet häntä; seurakunnan juhlallinen laulu oli hänestä kuin rahakolikkojen helinää, virsikirjan lehdet kuin kirjavia seteleitä, ja kultakalkki papin kädessä pani hänen jäsenensä vapisemaan. Levottomat olivat hänen päivänsä, vielä levottomammat hänen yönsä. Joka toinen minuutti hän vavahti, heräsi unestaan ja hankki varmuutta siitä, ett'ei mitään melua kuulunut, ja kuunteli sitten peloissaan yön hiljaisuudessa, sydämmen ja ohimoiden tykyttäissä. Mutta kaikki oli rauhallista; tähdet sinertävällä taivaalla kulkivat ääneti rataansa, metsän kuuset ja hongat nukkuivat äänettöminä, järven aallotkin ääneti lepäsivät jään kylmissä kahleissa. Sakeri huokasi silloin tyytyväisenä ja vaipui taas uneen. Mutta turhaan. Rahat vainosivat häntä silloinkin. Välistä hänestä tuntui kuin aurinko ja kuu olisivat sammuneet ja tähdetön, kylmä, kolkko yö hallitsisi koko maailmaa, mutta taivaasta satoi loistavia, kiiltäviä kultarahoja, jotka putosivat hänen rinnoillensa ja toivat siihen sanomattoman tuskan, ja nämä rahat olivat polttavaa tulta. Välistä taas hän unessa oli juoksevinaan hirmuista, mahdottoman suurta kultakäärmettä pakoon, jonka ahnaat silmät ja kieli tavottivat häntä kiinni; hän juoksi kaikin voimin, mutta ei päässyt askeltakaan eteenpäin: kultakahleet sitoivat hänen jalkansa maahan; hän tahtoi huutaa, mutta käärme kietoi kultakiemuransa hänen kaulansa ympäri; hän tahtoi itkeä, mutta hänen silmistänsä valui ainoastaan sulanutta kultaa. Kovimmasta tuskastaan hän tavallisesti taas heräsi, mutta samaan rauhattomuuteen kuin ennenkin.

Sakerin rauhattomuuteen eivät yksin rahat olleet syynä, vaan myös Vilhokin. Tuvan vinnillä oli pieni kamari, jossa ei kukaan ennen ollut asunut. Siellä hän oli piilossa päivällä; illaksi hän tuli alas Sakerin kamariin ja istui siellä puoleen yöhön paloviinaa juomassa, vaikka Sakeri usein tuskaantuneena oli sen kieltänyt. Vilho oli kokonaan villiintynyt niinä vuosina, jolloin Sakeri ei ollut häntä nähnyt; mutta hänen voimakas luontonsa vielä nytkin ihmetytti Sakeria, vaikka vanhan toverin kieli, käytös ja tavat häntä myöskin kauhistuttivat. Tuo yksinäinen, salainen, melskeetön elämä Sakerin vinnillä oli tietysti sangen ikävää Vilhon mielestä. Hän joi paloviinaa voidakseen nukkua, ja nukkui voidakseen taas juoda paloviinaa; pitkältä aika kuitenkin tuntui. Usein hän kiroili ja vannoi, ettei viitsisi viipyä päivääkään enää tuossa pöllönpesässä, mutta nähdessään Sakerin silmäin silloin loistavan ilosta, hän muutti päätöksensä ja jäi. Salaisella, hirmuisella pilkalla hän näkyi kiihoittavan Sakerin taikauskoista mielikuvitusta; yöllä, heikon, kummallisen valon tuikkiessa sammuvasta takkatulesta ja pärevalkeasta, Vilho kertoili kamalia aave- ja rikos-juttujaan. Ihmisen uurastamiset ja pyrkimiset ovat aivan joutavia ja turhia; oudot, kummituksen-kaltaiset vallat vievät häntä sekä hyvyyteen että rikokseen, sekä rikkauteen että kurjuuteen — se oli ainaisena perusajatuksena Vilhon jutuissa. Ja usein kun Sakeri ahmivalla kauhistuksella ja hengittämättä odotti kamalain arvoitusten selittävää loppua, Vilho yht'äkkiä katkaisi juttunsa, vaikeni, katsoa tuijotteli Sakeria silmiin ja purskahti ilkeään nauruun. Jos Sakeri silloin kysyi hänen naurunsa syytä, niin Vilho ei vastannut, vaan nauroi vielä julmemmin. Sakerin aivot pyörivät päässä, ja hänestä tuntui kuin outo, aaveenkaltainen, kamala henki olisi häntä hallinnut.

Kuta enemmän aikaa kului, sitä ikävämmältä Vilhosta olo Sakerin tuvassa tuntui. Vilho alkoi vähitellen heittää entisen varovaisuutensa, hän kävi metsässä lintuja ampumassa, ja vaikka hän välttikin asuttuja paikkoja, niin Sakeri tietysti kuitenkin oli kovassa tuskassa, ett'ei häntä nähtäisi. Lepyttääkseen rajuluontoista toveriansa ja pysyttääkseen häntä kotona, Sakerin täytyi alinomaa ostaa paloviinaa, mikä tuhlaus usein tuntui hänelle varsin vaikealta. Eräänä iltana hän taaskin astui raskain askelin kylään Vilholle uutta tavaraa hankkimaan. Ajatukset olivat yhtä raskaat kuin askeleetkin, mieli yhtä synkkä kuin katsekin. Maakauppiaan tupa oli täynnä ihmisiä. Kun Sakeri astui sisään, niin melu ja äänen solina taukosi, ja kaikki vaikenivat. Sakeri pelkäsi, että ihmiset olivat saanee tiedon hänen salaisista rikkauksistaan ja teeskenteli tuttavillensa ystävällisyyttä tutkiakseen, kuinka pitkälle heidän epäluulonsa meni. Hän pettyi; hänen aavemainen ulkonäkönsä ja hiljainen äkillinen ilmestymisensä, se vain oli säikäyttänyt ihmiset äänettömiksi. Vähitellen entinen vilkas puhelu alkoi uudestaan. Rahin syrjällä istui pieni kerjäläistyttö, jota koko keskustelu näkyi tarkoittavan, johon kaikkien huomio oli kääntynyt. Hän oli noin yhdentoista vuotinen, laiha ja hiljainen; hän ei ollut kaunis, ei edes somakaan; tukka oli ihan valkoinen, posket kalpeat, hartiat litistyneet ja jalat möhkeät. Mutta jos katsoi hänen suuren suuriin, harmaisin silmiinsä, joissa oli niin puhdas, niin hellä, niin surullinen ilme, jos katsoi hänen hienoja, vaaleita suupieliään, joita hän aina puristi sisäänpäin ja jotka aina vähän vapisivat, niin niissä ilmaantuva nöyrä, kärsiväinen, harras mieli tunkeutui sydämmeen ja herätti ystävällistä sääliväisyyttä. Hän vastasi ujosti ja ikäänkuin vaikeasti voivotteleville akoille, jotka seisoivat hänen ympärillänsä. Tytön kertomus näytti olevan yleisesti tunnettu asia; sillä akat lisäsivät joka sanaan vaikeroitsevia huokauksia ja selittäviä viittauksia. Sakeri, jolle koko juttu oli ihan outo, kysyi kauppamieheltä, ostettuaan viinansa, mistä oli puhe. Eräs terävä-nokkainen akka, jonka kieli jo kauan oli syhynyt, ryntäsi heti Sakerille asiaa selittämään. Tyttö-parka oli, näet, tuon kyytimiehen ainoa lapsi, joka surmattiin kaksi kuukautta sitten. Eipä Sakeri siitä tullut hullua hurskaammaksi. Akka katseli Sakerin tietämättömyyttä armeliaalla ylenkatseella ja kertoili että naapuripitäjässä posti oli ryöstetty ja postinkuljettaja surmattu surkealla tavalla; samalla oli enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta ruplaa varastettu, niinkuin kaikki kristityt ihmiset tiesivät, vaikka akka luuli summaa vielä isommaksi. Sakeri kyseli, oliko rosvoja saatu kiinni; hänen mielessään haamoitti jo pahoja aavistuksia, vaikk'ei hän voinut selittää minkätähden. Akka sanoi että ei oltu, mutta toivoi Jumalan oikeuden saattavan semmoiset konnat korkean esivallan kouriin. Levottomana Sakeri kysyi, eikö ketään epäilty murhaajaksi. "Totta kaiketi", vastasi akka, "lähimmässä keskievaritalossa oli samana päivänä, jolloin murha tehtiin, nähty eräs mies, joka akan ja kaikkien ymmärtäväisten mielestä ihka selvästi oli pahantekijä. Se oli ollut vieras, kookas, mustaverinen, parrakas mies, jota ei kukaan tuntenut ja joka oli näyttänyt kovin rosvomaiselta." Akka lisäsi kaikenlaisia merkittäviä pikkuseikkoja. Sakerin koko ruumista värisytti jäädyttävä kauhistus, joka tuntui ytimiin ja munaskuihin asti. Se oli ilmetty Vilho, Vilho valhepartoinensa; rahasumma oli yhtä suuri kuin se, joka oli löydetty aarnihaudasta, vieläpä aikakin sama, jolloin Vilho oli ilmaantunut näille seuduille. — Kamala näky aukeni Sakerin silmien eteen. Hän tuskin voi hengittää. Hänestä tuntui kuin tuon orvon kerjäläislapsen surkea, rukoileva katse olisi häntä tarkastanut ja häntä syyttänyt ja hänen rikoksensa paljastanut. Hän töytäisi äkkiä ovesta ulos.

Tultuansa kotiin Sakeri kysyi kaikki Vilholta; tämä ensin vähän hämmästyi, mutta purskahti sitten tuohon tunnettuun ilkeään nauruun, joka nyt kuitenkin soi enemmän teeskennellyltä kuin tavallisesti. Kun Sakeri yhä ahdisti häntä, milloin rukoillen, milloin kiroillen, ei Vilho kuitenkaan vastannut mitään; hän alkoi vain laulaa hyräillä erästä irstaista rekilaulua. Asia oli siis selvä, hirmuisen selvä. Toisen kerran elämässään Sakeri siis tavallansa oli ottanut osaa rikokseen, jonka toinen oli tehnyt. Hän vaipui kylmänä tuolille; hänen silmänsä sammuivat, laihat posket riippuivat hermottomina; hän tunsi olevansa kirottu. Vilho, nähdessään Sakerin tuskan, muutti menetystapaansa. Hän kävi yht'äkkiä totiseksi, vannoi olevansa syytön ja puolusti asiaansa taitavasti ja viekkaasti. Hän ei ollut muka käynytkään naapuri-pitäjässä, oli päinvastoin tullut ihan toisaalta päin. Sakeri oli uskovinaan häntä, mutta ei vastannut mitään. Molemmat istuivat ääneti. Heidän erotessaan näkyi selvästi, että jokin päätös oli syntynyt kummankin povessa.

Sisällinen ääni Sakerin rinnassa todisti Vilhon syylliseksi, vaikka tämä kuinka jyrkästi tahansa vannoisi olevansa viaton. Sakeri päätti sentähden kokonansa luopua hirmuisesta toveristaan, erottaa aarnihaudasta löytyneet rahat omistaan ja huomispäivänä ilmoittaa kaikki nimismiehelle. Vilhon mentyä piilopaikkaansa vinnille, Sakeri vakavasti ryhtyi toimeen. Syvä huokaus hänen rinnastansa todisti, ett'ei tämä työ ollut ihan huvittavimpia. Tuttu arkku oli pian avattu, seteli-pakat pian luettu ja hopeakolikot pian pantu suuriin kasoihin. Jo olivat toisella puolella aarnihaudan mahtavat antimet ja toisella puolella Sakerin omat rahat. Mutta kuinka vähäpätöisiltä, kuinka niukoilta ja laihoilta nämä näyttivät edellisten rinnalla! Sakerin päätös jo alkoi horjua. Mielensä oli niin kiintynyt näihin rikkauksiin, hän oli ne tuhannesti lukenut ja niitä katsellut ja ihaillut, hän tunsi joka setelin, joka kolikon eri muodon, niinkuin ne olisivat olleet vanhat tutut — ja nyt niistä erota näin yht'äkkiä, näin odottamatta — oliko se mahdollista? Viivytelläkseen asiaa hän oli ollut erehtyvinään laskussa ja rupesi lukemaan aarnihaudan rahoja uudestaan. Hänestä tuntui ihan kuin setelit kiertyisivät hänen sormiinsa, ihan kuin hopearahojen kotkat saisivat hengen, kohottaisivat kaksoispäitänsä metallista ja tuijottaisivat häneen välkkyvin silmin. Hänen ajatuksensa lensivät niinkuin ammutut linnut avaruuteen, milloin tuskallisessa toivossa pyrkien eteenpäin, milloin vielä tuskallisemmassa epätoivossa vaipuen maahan. Rikoksen verinen muisto, joka oli aarteeseen yhdistynyt, haihtui haihtumistaan; Sakeri tunsi vain katkeraa katkerammin, että kova onni tahtoi temmata häneltä sen ainoan, mihin hän oli mielensä kiinnittänyt. Miksi häneltä, miksi juuri häneltä? Muilla ihmisillä oli vanhemmat, lapset, vaimo, koti, ilo, into, suru, lempi, viha — Sakerilla oli ainoastaan rahansa. Setelit eivät olleet muuta kuin kylmää metallia — mutta ne olivat ainakin jotain, jota Sakeri saattoi rakastaa ja joka yhdisti hänet maailmaan. Ja niistäkö nyt oli eroaminen? Mitä se häneen koski, vaikka Vilho olisikin hankkinut aarteen rikollisella tavalla; ei hän kuitenkaan ollut siitä tietänyt; nyt rahat olivat hänelle annetut ja siis hänen omansa. Viimeistä ratkaisevaa päätöstä oli Sakerin kuitenkin vaikea tehdä. Hän jätti sen huomiseksi.

Mutta toinen päivä tuli ja vielä toinenkin, eikä Sakeri voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui mennä nimismiehen luo. Vilho oli hiljainen ja ystävällinen; hän päivällä tuhannesti vakuutti kaikki, mitä Sakeri oli kysynyt, turhaksi ja loukkaavaksikin epäluuloksi; kerran hän oli itkevinään sitä, ett'ei Sakeri kokonaan uskonut ystäväänsä. Sakeri ei enää syyttänyt häntä, vältti vain taitavasti kaikkia selityksiä. Välistä Vilho jyrkillä vakuutuksillaan tiesikin vallan hämmentää Sakerin mielen, vaikka tämän sydämmeen juurtunut epäluulo aina palasi uudestaan. Muuten Vilho ei ollut paljo Sakerin seurassa; hän joko kuljeskeli metsässä taikka istui piilokamarissaan vinnillä, juoden paloviinaa, kunnes joutui humalaan. Pian Sakerin viimeiset tuomiset oli juotu; tämän täytyi taas hankkia uutta. Sakeri teki sen varsin vastahakoisesti; sillä hän tiesi ihmisten paljon hoeskelevan hänen alituisesta paloviinan ostostaan. Mutta ei auttanut. Vilho rukoili ja kiroili, nauroi ja itki; Sakerin täytyi totella.

Oli silloin juuri vuoden suuri, suloinen juhla-ilta, jouluaatto. Mutta sen Sakeri oli unohtanut. Tuon sunnuntain jälkeen, jolloin hän viimeksi oli käynyt kirkossa, hän ei kertaakaan ollut huomannut, oliko arkipäivä vaiko pyhä; maailman kuohuva virta oli juossut eteenpäin häneen ollenkaan koskematta. Vasta kylässä hän siivotuista huoneista ja lasten iloisista silmistä, lattia-oljista ja pöytävehnäisistä huomasi, että työn lyhyin päivä ja levon pisin ilta oli tullut. Sakerin paatuneessa sydämmessä lapsuuden muistot hetkeksi heräsivät, hänen kuullessaan joulua mainittavan; mihin ikänä hän katsoi, näki hän ystävällisyyttä ja iloa; niin oli aina ollut hänen lapsuudessaankin. Mutta silloin hän, vaikka oli köyhä kerjäläispoika, aina jouluaattona sai osakseen seuraa ja lempeyttä; nyt hän, vaikka oli rikas, eli surullisessa, kolkossa, kylmässä yksinäisyydessä. "Oma syy!" sanoivat lapsuuden muistot — "joutavia!" ärähti ymmärrys. Hän pudisti äkeästi kaikki muistot mielestänsä, niinkuin olisi lunta päältänsä ravistellut, osti viinaa ja läksi kotiin.

Sakerin tullessa kotiin, Vilho nukkui sikeästi taikka oikeammin — oli sikeästi nukkuvinaan. Sakerin omatunto arveli, että semmoisena iltana joku virsi olisi paikallaan. Raamattua hän ei tohtinut lukea; hän pelkäsi tapaavansa siitä noita mahtisanoja, jotka liian ankarasti järisyttäisivät hänen muutenkin ylen levotonta sydäntänsä; mutta sitä vastoin virren tasainen, juhlallinen nuotti kenties tuudittelisi häntä rauhaan. Hän otti virsikirjan ja alkoi, mutta se ei tahtonut käydä; ääni puuttui vähän päästä; virren hidas nuotti ei voinut pidättää hänen levottomasti lentäviä ajatuksiansa; niinkuin tuonoin kirkossa, rahat yht'äkkiä puikahtivat hänen mieleensä ja kolikkojen helinä hämmensi hänen korvissansa virren juhlallisen äänen. Kun hän näin oli laulanut puolentoista virttä, alituisesti taistellen omia ajatuksiansa vastaan, huomasi hän mielensä mahdottomaksi hartauteen ja pani surullisesti huoaten virsikirjan pois. Yksinäisyys tuntui hänestä liian painostavalta, Vilho nukkui yhä — hän tahtoi sentähden katsella rakkaita rahojaan. Hän oli istunut tuvassa; hän riensi nyt haluisesti sisäkamariin, jossa hänen arkkunsa oli. Hämmästyen hän silloin havaitsi, ett'ei ollutkaan yksinään; ovella seisoi pieni kerjäläistyttö hämärässä. Sakerin laulaessa virttä, oli tämä hiljaa hiipinyt sisään, hänen huomaamattaan. Sakeri oli kova köyhiä ja kerjäläisiä kohtaan, hän ei myöskään rakastanut lapsia. Hän murahti sentähden jotenkin tylysti tytölle: "kuka on käskenyt sinut tänne? Ei täällä ole tilaa kaikille kerjäläisille! En kärsi laiskureita ja varkaita! Pois!" Tyttö-parka oli niin viluissaan, hän katsoi niin rukoilevana lämmintä tupaa, hän tahtoi vain suojaa yöksi, pitkäksi, kylmäksi joulukuun yöksi. Hän ei vastannut mitään; hän seisoi vain hiljaisena, nöyränä, äänettömänä. Tämä harmitti Sakeria. "Mitä, vieläkö norkkailet tässä?" huusi hän, ja ojensi kätensä ajaakseen tyttö-paran ulos. Tämä vetäytyi säikähtyneenä pois; huivi liikahti päästä, niin että kasvot tulivat näkyviin: kaksi suurta harmaata silmää, kaksi kalpeata poskea, joihin surullisin, hellin nöyryys loi omituisen suloisuuden — Sakeri oli ennen hänet nähnyt, se oli sen murhatun postinkuljettajan tytär, äskeinen kerjäläisorpo maakauppiaan tuvassa. Tyttö painoi ristissä olevat laihat kätensä kovasti rintaansa vasten; suuri kyynel valahti hänen silmistään ja hukkui vapiseviin suupieliin; näytti siltä, kuin hän tahtoisi syvälle itseensä sulkea kurjuutensa ja surunsa, ett'eivät ne ketäkään ihmistä häiritsisi. Hiljaisena, kuin tuuleton yö, ja keveänä, kuin unelma, tyttö jätti tuvan. Sakeri oli, tytön kasvot nähdessään, kääntynyt takaisin häpeän ja omantunnon vaivaamana. Tuon pienen vieraan äänetön nöyryys syytti häntä paljoa ankarammin, kuin mahtavimmat sanat olisivat tehneet. Havaittuansa, että tyttö oli kadonnut, juoksi hän kiireesti ulos ja huusi häntä takaisin, mutta turhaan. Ainoastaan myrsky vastasi vanhuksen heikkoon ääneen.