Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 1. Näytelmät ja kertomukset

by Kaarlo Johan Bergbom

Sakeri oli näinä viimeisinä aikoina niin tottunut tuskallisiin tunteisiin, niin väsynyt ja riutunut, ettei ollut juuri millänsäkään, vaikka havaitsi yrityksensä turhaksi. Ilta oli kolkko ja kylmä, lähimpään ihmisasuntoon oli virstamääriä; mikä hirmuinen tila viluiselle ja nälkäiselle tyttö-paralle! Ja tuo sama tyttö oli joutunut kurjuuteen rikoksen kautta, johon hän tavallansa oli ottanut osaa! — No! ei auta, ja kun ei auta, jääköön sikseen — arveli Sakeri. Saattaakseen ajatuksensa rattoisammalle tolalle, Sakeri tahtoi täyttää toistaiseksi lykätyn päätöksensä ja käydä arkkuansa katsomassa. Hän toivoi sillä tavalla ainakin hetkeksi viihdyttävänsä ahdistavaa levottomuuttaan. Mutta nyt häntä kohtasi näky, joka jäädytti hänen verensä ja saattoi hänet kamalasti parahtamaan — arkku oli murrettu auki ja aarre poissa. Sakerin epäluulo ensin kohdistui Vilhoon, tuo kun oli ainoa, joka tiesi, missä aarre oli. Vilho nukkui vielä, mutta, päästyänsä hereille, hän varkaudesta joutui ankaraan vimmaan, kiroili ja itki, repi tukkaansa ja vaatteitansa niin raivokkaasti, että Sakeri rupesi epäilemään. Vilho sanoi päivällä käyneensä metsässä; siellä hän oli nähnyt kaksi miestä tulevan Sakerin tuvalta päin, mutta ei tohtinut lähestyä heitä; pelkäsi, näet, että ilmaisisi itsensä; nuo kenties olivat aarteen varastaneet. Mutta keitä nuo miehet olivat, sitä Vilho ei tiennyt; sanoi vain toisen olleen pitkän, toisen lyhyen. Sakeria tarkkanäköisempi tarkastelija olisi pian havainnut Vilhon vimman jotenkin teeskennellyksi ja hänen kertomuksensa vähän läksymäiseksi; mutta hän ei havainnut mitään; hän soperteli vaan itsekseen ja puri kynsiänsä, kunnes veri niistä purskahti. Viimein hän pyysi Vilhoa, raamatun kautta, vannomaan sanansa todeksi. Sen Vilho tekikin. Ei siis enää ollut epäilemistä — turhaa oli kaikki, sekä rikos että tuska; ryöstetty oli Sakerin sielun ainoa rikkaus ja rakkaus — ja kuka oli sen tehnyt? Nimismiehelle asiaa ei sopinut ilmoittaa, eikä Sakeri uskaltanut hiiskua siitä muillekaan kyläläisille. Mutta mistä apua. Jollei varkaita pian saataisi kiinni, niin ne kaiketikin olivat lähteneet pitäjästä pois. Eikä vähintäkään aavistusta ketä ruveta epäilemään! Sakerin entinen horjuvaisuus oli hävinnyt, hän oli päättänyt puolustaa omaisuuttansa ketä vastaan tahansa. Jos hän vain tuntisi varkaat, niin hän vaikka tappelisi niiden kanssa aarteestansa. Yht'äkkiä Vilho lakkasi kiroilemasta ja sanoi: "Tietäisin yhden keinon, miten saisimme asiasta selkoa. Onhan nyt jouluaatto, pyhä yö — jos kyselisimme kirkonväkeä." Muulloin tämä ehdotus olisi kauhistuttanut Sakeria, nyt hän kuunteli sitä aivan kylmäverisenä. Sakerin taika-uskoinen mieli ei epäillyt tämän keinon vievän hänen toiveittensa perille — mutta kuolleiden häiritseminen, eikö se olisi mitä hirmuisin synti? Vaikkapa olisikin! sitä hän sitten voisi katua ja sovittaa, nyt oli pääasiana aarteen löytäminen. Pian Sakerin päätös oli tehty. Mielellään hän olisi ottanut Vilhon mukaansa, mutta voisivat tavata ihmisiä ja siitä voisi olla vaara tarjona. Hän meni siis yksinään. Asian menon hän tunsi jo lapsuudestaan. Pääkallo oli kaivettava kirkkomaasta, vietävä koskeen ja pistettävä virran pyörteesen; sitten oli korkealla äänellä kysyttävä, kuka rikoksen oli tehnyt. Kirkonväki, nuot mahtavat, hirmuiset aaveet, seurasivat vietyä pääkalloa, ja heidän täytyi, salaisen lumousvoiman pakotuksesta, vastata kysymyksiin; muuten ruumis, jonka pääkallo oli, ei milloinkaan saisi rauhaa haudassaan. Niin Sakeri sata kertaa oli lapsuudessaan kuullut vanhojen ämmäin kertoilevan ja hän tunsikin monen, joka tällä tavalla oli saanut tärkeitä tietoja.

Sakeri läksi kamalalle retkelle. Vaikk'ei iltaa vielä ollut paljon kulunut, oli jo pilkko-pimeä; sillä taivas oli mustassa pilvessä eikä tähden pilkettäkään päässyt tunkeutumaan paksun pilvipeitteen lävitse. Ilma oli raikas ja kylmä ja aika ajoin puuskahtava pohjatuuli pani kuusiston synkeästi humisemaan. Välistä joku yksinäinen lumihöytäle harhaili ilmassa ja vaipui maahan, tuulen siivillä väsyksiin lenneltyään. Sakeri riensi melkein juosten eteenpäin; hiki otsalla ja avonainen takki todistivat, ett'ei hän tiennyt mitään vilusta eikä tuulesta. Lyhty kädessä, hän astui tuttua polkua kirkolle. Muutaman tunnin kuluttua hän oli matkansa perillä. Aroin, hiljaisin askelin hän astui kuoleman yrttitarhaan; kiivaasta juoksusta hengästyneenä hän istui likimäiselle hautakivelle. Juhlalliselta, jalolta kaikki näytti pimeän, pyhän jouluyön varjossa. Äärettömänä vanhan kirkon synkeä muoto kuvastui hänen silmissänsä, ikäänkuin sen harja olisi taivasta kannattanut. Korkeat, alastomat puut ojensivat pimeyteen lehdettömiä, pitkiä oksiansa, niin kuin jättiläis-luurangot lihattomia käsivarsiansa. Aavemainen tunto värvähytti Sakerin rintaa; hän ymmärsi joutuneensa piiriin, jossa väkevinkin järki helposti voisi heikkountua. Kummituksen-tapainen, juhlallinen henki vallitsi kaikkialla; Sakeri tiesi, että hautojen haltiat, tuo mahtava, vaikka peljättävä kirkonväki, nyt katselivat häntä ja että hän itsekin oli heidän kamalassa vallassaan. Hän ryhtyi työhönsä. Lapiolla hän kaiveli maata, löytääkseen tarvittavan pääkallon. Viimein semmoinen ilmestyi. Omituinen oli tunto, kun hänen kätensä koskivat kylmiin luihin ja hän pisti sormensa tyhjään silmäkuoppaan. Nyt vasta hänen hirmuisen työnsä koko kauhistus selveni hänelle. Jumalattoman rahanhimonsa vallassa hän oli saastuttanut pyhimmän paikan koko maailmassa, kuolleiden lepokammiot. Hänestä tuntui kuin ilmassa olisi tuhansia suuria silmiä, jotka katsoivat häneen ikäänkuin karkoittaakseen hänet pois; hänen korvissansa kuului kuin kirkon kellot yht'äkkiä olisivat ruvenneet soimaan niin selvästi ja kuitenkin niin aaveentapaisesti, niin kaukaa. Niinkuin ukonnuolen ajamana Sakeri juoksi pois, pääkallo kädessä. Hän tiesi nyt kirkonväen seuraavan häntä, hän kuuli heidän sekavat, kaukaiset huutonsa, hän tunsi heidän kylmän henkensä välistä koskevan hartioihinsa, hän ei tohtinut kääntyä, hän juoksi vain eteenpäin. Välistä pistävä tunto hänen rinnassansa pakotti häntä seisahtumaan, mutta hetken levättyänsä hän taas rupesi juoksemaan. Jo lähestyi sydänyön tunti; yhä tiheämpänä pimeyden musta peite kääriytyi maan ympärille, tuulikin oli mennyt levolle, jäykkä liikkumaton pakkanen yksinänsä hallitsi. Valkea Sakerin lyhdyssä oli vähän päästä sammunut, mutta hän sytytti sen aina uudestaan.

Viimein hän tuli koskelle. Se oli jotenkin väkevä virta, joka kahden vuoren välitse juoksi laaksoon; siellä vesi ponnahti suurista kivistä ilmaan ja syöksi pyörien vaahtoisiin putouksiin. Sakeri astui rannasta ulkonevalle paadelle ja pisti pääkallon jääkylmään veteen. Korkealla äänellä hän pyysi kallon haltialta ja kaikelta kirkon mahtavalta väeltä vastausta kysymykseensä. Mutta liian heikot olivat Sakerin kädet. Pian kosken kylmä vesi jäädytti hänen sormensa voimattomiksi, hän tunsi pistävän polton niitä purevan, ja liukas pääkallo luiskahti pyöriviin aaltoihin. Hämmästyneenä hän lyhtynsä avulla tuijotteli veteen — mutta turhaan. Viimein korkein pyörre heitti pääkallon harjallensa. Sakeri näki sen irvistelevän hänelle, ja hänestä oli kuin hän olisi kuullut Vilhon raakaa, hirmuista, kamalaa naurua pääkallon huulettomasta suusta. Vielä silmänräpäys, niin tämä oli kokonaan hävinnyt koskeen, eikä Sakerin etsivä silmä enää voinut sitä nähdä. Mutta tuo hirmuinen pilkkanauru kaikui taas kaikilta kulmilta. Sakeri tukki käsin korvansa, mutta turhaan, nauru kuului kuitenkin; kosken pohjasta ikäänkuin kolikkojen kimeä helinä helkkyi niin kiusaavana, niin ilkkuvana, niin pirullisena. Tuo kultakäärme, jonka Sakeri niin usein oli nähnyt unissaan, nousi aalloista välkkyvänä kiemurrellen; Sakeri näki sen, vaikka hän hädissänsä ummisti silmänsä. Sakeri tunsi sen aarnihaudan haltiaksi, rahanhimon kamalaksi enkeliksi, jota hän oli palvellut ja kumarrellut koko elinaikansa. Käärmeen pää oli niin ihmeellisesti oikean käärmeen pään näköinen, ja kuitenkin sillä oli ihan Sakerin kasvot. Pois, pois! Taas hänen täytyi juosta, juosta niin kiireesti, kuin hengen ahdistus salli. Ja jäljissänsä hän tiesi seuraavan kaksi hirmuista toveria — kultakäärmeen, jonka kultasuomut kamalasti ratisivat, ja päättömän luurangon, jonka lihattomat luusolmut kalkahtelivat toisiinsa. Toinen huusi: "sielusi on minun, anna mulle sydämmesi, tahdon niellä sen", ja toinen: "anna minulle pääkallosi, varastit omani, anna minulle ruumiisi asunnoksi, kun ajoit minut omasta asunnostani, rauhallisesta haudastani". Sakeri tämän ymmärsi elämän ja kuoleman taisteluksi; hänestä tuntui niin kuin hänen verensä vähitellen muuttuisi polttavaksi tuleksi ja jäsenensä jääkylmäksi metalliksi, niin kuin hänen polttavat aivonsa tahtoisivat syöstä ulos hänen päästänsä. Ja tässä taistelussa hänellä ei ollut yhtäkään asetta. Järki oli voimaton, ajatukset sekavat, tunteet raivokkaassa riehunnassa. Mutta olipa yksi, yksi ase vielä, onnettomuuden ja epätoivon viimeinen ja ainoa, ihmisheikkouden nöyrin ja kuitenkin mahtavin ase — rukous. Sakerin sydämmen sisimmäisestä pohjasta harras innokas rukous nousi Jumalan puoleen, joka oli luvannut, ett'ei sammuttaisi savuavaista kynttilänsydäntä; koko hänen olentonsa heittäytyi hätähuudolla Jumalan armoistuimen juureen ja tarttui taivaallisen laupeuden mantteliin. Sakeri kammosi ja kiroili tekojansa, rietas itaruutensa iljetti häntä. Mutta ei yksikään armon säde tunkeutunut hänen yöhönsä. Hänestä oli niinkuin hän olisi heitettynä tyhjän, äänettömän, kylmän pimeyden ja kadotuksen avaruuteen. Hän kuuli, kuinka kultakäärme avasi kitansa nielläkseen hänet, hän tunsi luurangon tarttuvan hänen käteensä, hän näki vielä kolmannen kamalan toverin, mielettömyyden kalpean hengen, lähestyvän — ja epätoivo oli jo häneltä temmata hänen viimeisen aseensa, mutta sitä Sakeri ei sallinut. Hän rukoeli yhä nöyremmin, yhä palavammin Jumalalta pelastavaa ihmettä; hän rukoeli avukseen lapsuutensa ja viattomuutensa muistoja, hän rukoili rakasta Hilmaansa, joka nyt oli enkelinä Jumalan taivaassa, ja tietämättään hän huusi: "Hilma! Hilma!"

Mutta kuule — tuolta hongistosta joku vastasi hänelle, vieno parkuva ääni huusi "Isä, isä!" Ihme oli tapahtunut — armon säde tunkeunut Sakerin yöhön. Lieneekö se enkeli, Jumalan lähettämä hänen avukseen? Sakeri juoksi ääntä kohden. Ei — se oli ihminen, pieni itkevä tyttö, joka riemuiten ojensi kätensä hänelle ja huusi: "Isä! Isä! Rakas isä, joka taivaasta tulet viemään Hilmaasi sinne! Oletko oikein isäni?" Sakeri tunsi äänen — se oli murhatun postinkuljettajan tytär, tuo köyhä kerjäläistyttö, jonka hän oli ajanut yön viluun ja pimeyteen. Ilokyynelin hän kiitti Jumalaa, joka oli tehnyt tämän pelastavan ihmeen, antanut hänelle tämän viattoman ihmissydämmen, siten karkoittaaksensa pois rikoksen ja kauhistuksen vainoavat perkeleet. Hän painoi kiihkeästi tytön rintaansa vasten, kasteli kuumilla katumuksen ja kiitollisuuden kyynelillä hänen kylmiä poskiansa ja kääri huolellisesti takkinsa tytön ruumiin ympäri, joka oli melkein kangistunut vilusta. Lapsi kiersi käsivartensa Sakerin kaulaan ja nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä. Siinä oli niin hyvä, niin lämmin olla. Lapsi ei jaksanut enään käydä, Sakeri kantoi häntä. Sakerista tuntui siltä, kuin se olisi ollut hänen omansa; se oli hänen lapsensa, Jumalan armon antama, että hänellekin annettaisiin katumuksen ja parannuksen tilaa. Kuinka suloinen pienen Hilman ääni oli hopean kimeän, kovan kilinän suhteen, kuinka elävästi hänen silmänsä välkkyivät kullan hengettömän kiillon rinnalla, kuinka lämpimästi hänen sydämmensä sykki kylmään metalliin verrattuna! — Sakeri tunsi kirouksen hengen luopuvan, rauha ja ilo palasivat hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa ja tunteensa selvisivät, keveiksi tulivat hänen aivonsa ja rintansa. Hän ei enään ollut yksinään maailmassa, hän oli taisteluunsa pahoja himojansa vastaan saanut pelastavan aseen — lapsen hän oli saanut, kauniimman lahjan pyhänä jouluyönä — ihmissydämmen.

Tultuansa kotiin, Sakeri katsoi arkkuunsa — se oli vielä tyhjä. Hän lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa siitäkin. Vilho oli poissa; muutaman viikon päästä hänet otettiin kiinni eräässä vieraassa pitäjässä. Rahat olivat hänen hallussansa. Hän tuomittiin Siperiaan.

Hilma jäi Sakerin tyttäreksi. Rahasta Sakeri ei enään ollut rikas, mutta sitä rikkaampi rauhasta ja ilosta, rakkaudesta ja armeliaisuudesta.

SYDÄMMIÄ IHMISTELMEESSÄ.

Jokainen sen suuren nurkkakunnan jäsen, jota sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi, tietää, että tätini, Aurora Pomeranslund (syntyisin von Sportelsköld) on tullinhoitajattarena V:n kaupungissa Itä-Suomessa; miehensä on, näet, samassa kaupungissa tullinhoitajana. Sportelsköldien suku on vanha, kuuluisa ja laaja; tätini siis tietää tehneensä "mesalliansin" mennessänsä naimisiin eno-parkani kanssa, ja antaakin hänelle siitä joka päivä helliä viittauksia. Muuten hän on lihava, viidenkymmenen vuotinen, kookas ja hajasäärinen eukko; hän on pitänyt miestään Herran kurituksessa, hän on opettanut lapsiansa puhumaan franskaa, hän tarkastelee väsymättä lähimmäisensä tekoja, hän ylenkatsoo kaikkia ihmisiä, jotka eivät ole aatelisia, vielä vähemmän von Sportelsköldeja, hän on, lyhyesti sanoen, "ett i allo respektabelt fruntimmer". Vaikka etsisin esimerkkiä ihmis-, eläin- taikka kasvi-maailmasta, en löytäisi muuta kuin numero 0, johon voisin verrata enoani, Pomeranslundia; hän on, näet, pyöreä, pieni, vähäpätöinen ja hiljainen. Perheessä on vielä kaksi lasta: poika Feodor, pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin, ja tytär Constance, jota kaikki tädit suvussa ylistävät sivistyneen fröökinän ihanteeksi; hän puhuu viittä kieltä, on kaksi kertaa käynyt Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä "con tutta la forze della desperazione", on lukenut Kalevalan franskaksi käännettynä, on ihan vapaa omista ajatuksista ja tyhmästä runollisuudesta — on täydellinen.

Vuonna 1863 keväällä matkustin nuorena ylioppilaana kotipitäjästäni Helsinkiin V:n kautta. Äitini, joka maakyläisessä viattomuudessaan piti korkeasukuista kälyänsä ylevämpänä olentona, oli ankarasti teroittanut mieleeni käydä "visiitillä" siellä. Tätini otti minut vastaan armollisella hymyllä, samaten Constance, joka kuitenkin teateri-kuiskauksella äitinsä korvaan arveli minun olevan "un peu rustique". Feodor serkkuni vannoi olevan "helv— lystiä" nähdä minua. Pian kuitenkin minä vähäpätöinen olento jäin syrjään, ja kohisevana koskena puheen juoksu — tätini luona oli vielä neljä vierasta mamselia — kääntyi toiseen suuntaan. Seitsemän kimeätä diskanttiääntä, joita luutnantin falsettitenori säesti, vingutti yht'aikaa; välistä tottumaton korvani vain sai kuulleeksi sanat "paali", "valkoinen tyllihame", "luutnantti Dunasjeff", "ensimmäinen valssi", "Mirgorodin rykmentti" y.m. Viimein monen nöyrän kysymyksen ja monen rukoilevan silmäyksen avulla sain vähän vihiä asiasta. Kaupungissa oli paraikaa Mirgorodin rykmentti, jonka huomispäivänä oli määrä lähteä Puolaan. Kun mirgorodilaiset upseerit olivat rynnäköllä valloittaneet kaupungin kaunottarien sydämmet, olivat nämä päättäneet pitää heille suuret jäähyväis-tanssiaiset samana päivänä, jolloin minä tulin kaupunkiin. Tanssipuuhat täyttivät siis kokonaan V:laisten naisten mielen, ja Mirgorodin rykmentti oli se aurinko, jonka ympäri heidän unelmansa planeeteina kiersivät. Tätini huone oli nähtävästi se yhtymäpaikka, jossa keskusteltiin noita tärkeitä kysymyksiä illan puvuista, omista ja vieraista, esim. oliko krinoliini enää muodinmukaista vai olivatko, niinkuin eräs Helsingin mamseli väitti, kaikki "sivistyneet" ihmiset sen jo jättäneet. Kun nuorten fröökinäin ja mamselien joukko lisääntyi lisääntymistään, tuli keskustelu yhä kiivaammaksi ja yhä ikävämmäksi. Yht'äkkiä luutnantti, joka ikkunasta katsoi ulos kadulle, sai koko seuran vaikenemaan, kun hän kimeimmällä falsettiäänellänsä huusi: "taivaallista! magnifique! superbe!" Kuusitoista nenää kääntyi samassa ikkunaan päin ja kaksineljättä silmää katsoi ulos kadulle. Siellä korkea, hoikka ratsastajatar lensi täyttä laukkaa mustan oriin selässä. Koko hänen olentonsa loisti kuin ilmassa harhaileva meteori-kivi; uhkea muoto, kaksi tulta säihkyvää silmää, sininen harsovaate, musta verkahame — siinä kaikki, mitä silmäni voi selittää; samassa ylpeä ratsastajatar oli kadonnut.

"Kuinka kaunis hän on!" — "Ihana!" — "Eipä ollut hänen 'beau jour' tänä päivänä." — "Min'en ymmärrä mitä kaunista ihmiset voivat nähdä tuommoisessa rakuunassa." — "Hirmuisen koketti!" — "Ja kevytmielinen sitte!" — "Minun mielestäni tuommoinen siivottomuus loukkaa jokaisen sivistyneen naisen mieltä." Viimeinen ääni oli tätini. Heräsin niinkuin unesta ja kysyin syvästi hengittäen: "Kuka se oli?" — "Onneton", lausui luutnantti juhlallisesti, "mistä maailman nurkasta sinä olet tullut, kun et tunne Puolan kaunottarien kuningatarta ja lemmettärien sisarta? Lankee polvillesi ja jumaloitse Vanda Lubomiskaa." — "Everstinna Vanda Lubomirskaa", oikaisi tätini, "hänen miehensä, varsin sivistynyt mies, on everstinä Mirgorodin rykmentissä." — "Puolan kaunottarien kuningatar", nuo sanat koskivat sydämmeeni kummallisesti — tämä tapahtui keväällä 1863. Aioin lähteä V:n kaupungista jo puolenpäivän jälkeen; nyt muutin päätökseni ja pyysin pilettiä illan tanssiaisiin.