V:n seurahuone loisti sinä iltana uhkeimmassa komeudessaan; koko V:n "sosieteetti" — kaikki muka, jotka puhuivat ruotsia — oli, näet, kokoontunut niin lukuisana kuin suinkin oli mahdollista. Muuten olivat pidot ulkomuodoltaan aivan sotaisat; siviilikuntaa pidettiin silminnähtävästi välttämättömänä pahana. Pitkiä venäläisiä kenraaleja ja lyhyitä vänrikkejä samaa sorttia, lihavia majoreja ja laihoja luutnantteja vilisi salissa ja häiläköi nuorten naisten ympärillä, kun kaupungin tavalliset kavaljeerit sitä vastoin seisoivat nurkassa, katsellen maailmaa yleisesti ja V:n kaupungin kaunottaria erittäin kamalimmassa "Weltschmerz"-mielentilassa. Naiset istuivat pitkissä riveissä, toiset iloisesti hymyillen, toiset teeskennellyllä kainoudella luoden silmänsä lattiaan. Puvut olivat loistavia, tätini uusi silkkihame herätti yleistä kateutta, ja Constancen ystävät kiittivät hänen punaisia kukkiansa "taivaallisiksi". Kanssapuhe oli niin hengetöntä, tyhmää, vetelää, kuin suinkin; nuoret keikarit lepertelivät ahkerasti kuin palkan edestä nuorten naisten kanssa, punssi oli hyvää, jäätelöä runsaasti — pidot olivat kaikin puolin onnistuneet.
Silmäni lensivät naisten rivejä myöten havaitakseen Vanda Lubomirskaa, mutta turhaan. Ensimmäinen valssi oli jo tanssittu, eikä häntä näkynyt; oli jo ruvettu polkkaamaan. Tämä keskeytyi kuitenkin yht'äkkiä, kaikki nousivat ja tähystelivät salin oveen. Sieltä astui käsikkäin sisään mies ja nainen, jotka olisivat nostaneet huomiota monessa komeammassakin paikassa, kuin V:n vähäpätöisessä seurasalissa. Mies oli tavallista pitempi, hoikka ja miehekäs, kasvot olivat säännöllisen kauniit, mutta marmorinkaltaiset, jääkylmät; suu hymyili, silmät välkkyivät, mutta kumpikin näyttivät kuitenkin ihan liikkumattomilta. Hän oli puettu komeaan univormuun ja rinnassa rippui monta tähteä. Se oli puolalainen eversti Kasimir Lubomirski. Nainen hänen kainalossaan — sen havaitsin pian — oli tuo aamulla nähty amatsooni. Hänkin oli pitkä ja jotenkin lihava. Pää oli ylpeässä kenossa, ja silmät katsoivat rohkeasti, vaikka samassa levottomasti, ympärillensä. Jalat olivat ihmeellisen hennot ja pienet, niinkuin slaavilaisilla naisilla ylipäänsä, astuminen oli jäntevää ja keveää. Iho oli hieman kellertävä, mutta tämä vivahdus erinomaisesti kaunisti hänen kalpeita kasvojaan ja hartioitaan, jotka olivat ikäänkuin Canovan veistämät. Hänellä oli musta samettihame ja leveä kultavyö; korkea kultainen otsaripa piteli hänen tuuheata, sinimustaa tukkaansa, jonka kiharat valuivat olkapäille asti. Hänen kaulassansa riippui suuri kiiltokivinen risti.
Tiesin tulleeni tanssiaisiin ainoastaan hänen tähtensä; sillä hänen ilmautumisensa aamulla oli herättänyt minussa sekä uteliaisuutta että kummallista sääliä, jota en voinut selittää. Tuntui niinkuin olisi minulla ollut oikeus ottaa osaa hänen kohtaloonsa, jonka romantillinen ylioppilasmielenkuvitukseni tietysti kuvaili varsin kirjavaksi. Nyt hän minua suututti. Koko hänen ulkonäössään ja käytöksessään oli jotakin epänaisellista, jotakin julkeata, joka loukkasi siivoudentuntoani, joka oudostutti minua. Tämä suuttumus yltyi yltymistään. Tuskin oli hän astunut saliin, kun venäläisiä upseereita joukottain pyöri hänen ympärillänsä, ja hänet vietiin tanssista toiseen. Eversti Lubomirski jätti pian vaimonsa ja siirtyi toiseen kamariin pormestarin ja kahden venäläisen kenraalin kanssa korttia lyömään. Vanda tanssi melkein bakkhantisella ihastuksella. Hänen liikkeissään oli raivokasta intoa; koko hänen olentonsa, jalat, kädet, silmät tanssivat. Hän haasteli, nauroi, ilveili, keikaili nuorten upseerien kanssa. Nuori sydämmeni suuttui. Olin mielessäni kuvaillut runollista ihannetta ja tapasin tavallisen virnakan.
Jouduin kovin pahoilleni; kaikki, tätini, serkkuni, Vanda, venäläiset upseerit, V:n kaupunki, viipymiseni iljettivät minua. Väsyneenä ja kyllästyneenä jätin tanssisalin vilvoittaakseni tanssista tulistuneita kasvojani ja menin porstuaan. "Olet lapsellinen taas", kuiskasi pilkallinen ääni rinnassani, "mitä tuo kaikki sinuun koskee?" Tiesin niin olevan, enkä voinut sitä kuitenkaan auttaa. Silloin tunsin käden varovasti tarttuvan takkiini. Kääntyessäni näin tutut kasvot; se oli eräs nuori talonpoikaisvaimo omasta kotipitäjästäni.
"Tekö, Vappu, olette täällä?" kysyin kummastellen.
Hän sanoi hyvää päivää ja kiitti onneansa, kun tässä oudossa ihmistelmeessä näki edes yhdenkin tuttavan.
"Mutta mistä tulette?"
"Kotoa".
"Kotoa." Tämä sana soi korvissani aivan toisin kuin nuot yksinkertaiset katrilli-sukkeluudet ja tuo rämisevä tanssisoitanto, jotka koko illan olivat korviani kiduttaneet. Oli niin ihanaa kuulla suomalaista ääntä tuossa ruotsalais-venäläis-franskalaisessa sekasotkussa. Lämpimästi puristin Vapun kättä.
"Mutta, Vappu-kulta, mitä teillä täällä on tekemistä?"