"Au diable", vingutti ylhäältä eräs falsettitenori; "kolmas katrilli on jo alkanut; missä viivytkään? Johan, Constance sinua odottaa."
Kaunis serkkuni otti minut vastaan vähän nyrpeänä epäkohteliaisuudestani, erittäinkin kun tuo korea luutnantti Shlisinski — kaksi pientä viikseä ja kaksi suurta epolettia — myöskin oli pyytänyt häntä tanssimaan.
Puhelumme kulki eteenpäin niinkuin raskas reki rospuutassa. Hän vakuutti ilman tänäpäivänä olevan eilistä vähän lauhkeamman, ja hiukan epäiltyäni huomasin hänen olevan oikeassa. Sitten tarkastelimme, oliko mamseli B. fröökinä R:ää kauniimpi ja oliko polkka valssia huvittavampi; sen asian selväksi saatuamme, mamseli G:n kihlaus johtui mieleemme, ja koska hänen sulhasensa asui pääkaupungissa, tuli Helsinki puheeksi; Helsingistä jouduttiin teateriin, teaterista sanomalehtiin ja sanomalehdistä Puolan kapinaan. Minä nuorena ylioppilaana olin tietysti lämpimällä osanotolla seurannut onnettoman Puolan kansan urhoollista, vaikka turhaa yritystä, ja palavalla innolla, paljoa palavammalla, kuin mitä oikea "sivistynyt" ihminen pitäisi tanssisalissa sopivana, lausuin siitä ajatukseni. Constance oli toista mieltä. Hän tosin ihaili "Puolan vapaushymniä", masurkaksi mukailtuna, mutta toisaalta eräs Puolan juutalainen oli pettänyt hänen veljeänsä, kiskoen tältä 6 ruplaa 75 kopeekkaa, olipa tämä vielä antanut kaikille Puolalaisille nimen "ett helv— pack". Minä kiivaasti puolustin mieltymystäni näihin onnettomiin.
Samassa havaitsin takanani seisovan naisen pudottavan viuhkansa. Ottaessani sen maasta näin että viuhkan omistaja oli Vanda Lubomirska. Tuo entinen haalea hymyily, joka tavallisesti teki hänen poskensa niin irjuviksi ja hänen suunsa niin rumaksi, oli kadonnut; punaiset huulet hohtivat ja innostunut ääni vapisi, kun hän franskaksi kuiskahti minulle "kiitos". Oliko se viuhkan vai Puolan tähden? Tuokion perästä hän taas oli entisen-tapainen — jaaritteli ja virnisteli hartaasti tanssijansa, erään venäläisen upseerin, kanssa.
Kiitin onnetarta, kun katrilli viimein loppui. Silloin eräs pieni, keikkanokka herra astui esiin ja pyysi huomiota eräälle suomalaiselle kanteleen-soittajattarelle, joka oli "engagerattu" sivistyneen yleisön huvitukseksi. Puhuja lisäsi, että tämä huvitus oli varsin tavallista Helsingissä. Arvasin pian että Vappu oli se soittajatar, enkä erehtynytkään.
Salin perällä oli puusta tehty lava, joka oli koristettu viheriöitsevillä ansari-kasveilla ja kukkaruukuilla. Sinne Vappu vietiin laulamaan. Kaikkien silmät kääntyivät häntä tarkastamaan tuolla uteliaalla, tuiki tyhmällä tavalla, joka on puolisivistyneissä tavallista. Vappu ei ollut siitä huolivinaan, vaan viritti tyynesti kanteleensa ja alkoi laulaa erästä meidän kauniimpia kansanlaulujamme. Jo ensimmäisen säveleen helähdellessä äänekäs lörpötys salissa yht'äkkiä ikäänkuin vastoin tahtoansa vaikeni, ja yleinen äänettömyys vallitsi. Vappu seisoi nöyränä ja vakaana; hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, ruskeista poskista vilahti näkyviin sisällinen hyvyys ja hartaus, harmaa hame oli niin siisti ja sievä, koko olennossa kuvastui kaunis henkinen ja ruumiillinen puhtaus. Ääni oli korkea ja heleä, vaikka vähän kimeä sopraani.
Suloisia lauluja Vappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punoittivat, paleltuneen kasken vierestä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi, laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satojen kesäin pettyneistä toiveista ja satojen talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta.
Vaikka Vapun ääni soi kauniilta ja syvältä, ei siinä kuitenkaan ollut tuota aistillista, liehakoitsevaa hellätuntoisuutta, joka miellyttää tavallisen kuulijan korvaa. Kuitenkin se kummallisesti koski mieleen. Se soi niin kysyvänä, niin vaikeroivana, niin nuhtelevana! Nuo valittavat säveleet ikäänkuin pistivät rintaan, itkettivät sydäntä! Niihin kätkeytyi surullisen äidin kyyneleet!
"Mikä intonation!" kuiskasi Constance takanani veljellensä; tämä kohautti ylenkatseella olkapäitänsä ja rupesi hyräilemään erästä ariaa Verdin Traviatasta. Päästäkseni tästä yksinkertaisuuden jääkylmästä rastas-tipusta olin menemäisilläni pois, kun uusi hiljainen laulu koski korvaani. Mistä se tuli? En nähnyt ketään. Outo oli sävel, oudot sanat, mutta sydämmeni sanoi: Vanda Lubomirska on sen laulaja.
Niin olikin. Hän istui lavan alapuolella kasvien varjossa; kaksi tumman-viheriäistä sypressi-puuta melkein peitti hänen päänsä ja pujotteli oksiansa hänen mustiin hiuksiinsa. Hän oli ottanut kultaisen otsarivan päästään ja puristi sitä kovasti käsillään; hänen kiharansa olivat siis valloillaan ja yksi oli hiipinyt kaulaa myöten alas hänen povellensa. Rinnan sisimmästä pohjasta laulu lainehti salamielisenä ja suloisena; huulet eivät liikkuneet — hän oli kokonaan haltioissaan. Suuret silmät tuijottelivat haaveksivasti tyhjään ilmaan, hän oli unohtanut maailman ympärillänsä, laulun siivillä hän lensi kaukaisen isänmaansa verisille kentille. Ääni oli syvä ja niinkuin vähän peitetty kontra-altti, nähtävästi muodostunut nykyisen italialaisen opera-musiikin mukaan. Mustassa hameessaan hän sypressi-puiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen.