Aavistin, sekä itsestäni että upseerien harmistuneista silmäyksistä, että Vanda lauloi puolalaista kansanlaulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset orhit lensivät sotakenttäin yli, terävät kalvat kimeltelivät auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava melkein riemuitseva suru hehkui Vandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon.
Tuskin oli viimeinen sävel kaikunut Vandan huulilta, kun ankarat bravo-huudot salista hänet herättivät. Huumauksissa hän tuijotteli ympärilleen; silloin silmä sattui hänen mieheensä. Eversti Lubomirski oli, kuullessaan bravo-huutoja, tullut saliin ja heti käsittänyt asian laidan. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat vihasta ja koko muoto oli mustan, uhkaavan pilven kaltainen. Hän tarttui kiinteästi vaimonsa käsivarteen ja puristi sen melkein siniseksi. Vanda keikahutti kiivaasti päätänsä, ankarasti värisivät hänen huulensa suuttumuksesta; hurja, vihainen taistelu kummankin silmäysten välillä alkoi muutamaksi tuokioksi. Mutta miehen marmorinkaltainen jääkylmyys voitti, Vandan pää vaipui voimattomana, väsyneenä rintaa vasten. Eversti sanoi kohteliaasti muutamia sievistely-lauseita franskaksi ympärillä seisoville valittaen, että puolisonsa heikko terveys pakotti heitä jo lähtemään, otti Vandan käsivarren kainaloonsa ja poistui hänen kanssansa pidoista.
Silmäni etsiskelivät Vappua. Hänkin oli poissa.
* * * * *
Vasta saman vuoden Juhannukseksi pääsin kotiin. Ei ollut enää kuin muutama virsta jäljellä tuohon rakkaaseen punaiseen taloon hongiston keskellä. Maantie kulki kirkkomaan ohitse. Poikkesin sinne hetkeksi rakkaita hautoja tervehtimään.
Muuan vaimo istui uudella hautakivellä; olin ennen nähnyt nuo kasvot; mutta murhe oli ne nyt kamalasti kalventanut. Se oli Vappu.
Hän säpsähti ajatuksistaan heräten, kun ojensin hänelle käteni.
"Terve viimeisestämme!"
Hän nyykäytti päätänsä ystävällisesti.
"Onko teiltä ketään kuollut?", kysyin sääliväisesti.
Vappu ei vastannut mitään; osotti vaan pientä valkoista ristiä edessänsä; siinä seisoi: "Pikku Santeri, kuollut 1863 kuuden-vuotisena."