THERESIA.
Monella tapaa itselleen voi luoda
Maan päällä taivaan.
LAFOENS.
Siiskö minäkin?
THERESIA.
Kuningast' ajattelin ylvää, suurta.
Hän nousis sankarina kansassamme,
Herättäin uneksitut voimat eloon;
Sen maineen miekan, muiston kalmistossa
Jo ruostuneen, hän päivän valoon tois,
Sitä välähyttäin väkivaltaa vastaan;
Ritariajan kauniin palauttaisi,
Kun taistelussa maurilaista vastaan
Maan, kunnian ja uskon puolesta
Verensä, henkens' uhras joka mies,
Kun suur' ol' aateli ja kirkko pyhä,
Ja kansa näihin vielä hartaast' uskoi.
LAFOENS.
Hämärä puhees on. Tuo mieskö minä?
THERESIA.
Niin, sinä. Nyt on aika puhua.
Pariisiin älä mene, paljo suuremp'
On täällä sulla työ: tuon miehen, jota
Molemmat vihaamme ja halveksimme,
Sun täytyy kukistaa ja sijaan nousta.
Maa kuohuksiss' on. Jesuiitat hovist'
On Pombal karkoittanut; nuo nyt salaa
Kansassa vehkeilevät häntä vastaan.
Papisto kiivastuu, kun juutalaiset
Ja harhauskoiset saa turvaa hältä.
Hän suuret suvut vallast' erotti;
Ne häntä vihaa, vaikka nyt on sopu.
Isien tavoist' eksyttää hän kansan;
Se siitä häntä salaa kiroilee.
Ken häntä vallassa siis pitää yhä?