TOINEN KOHTAUS.
BEATRICE. ELVAS.
ELVAS. Valoa! — Beatrice! — Olenko siis vapaa?
BEATRICE (syrjään). Ah! Sama ääni kuin ennenkin. (Ääneen.) Luiz, herttua, — tulen teitä — (kääntää koko ajan kasvonsa poispäin, niin ettei voi häntä nähdä) — aion jättää teidät — —
ELVAS (kiljahtaen). Beatrice! sinä — sinäkö —? (Kaatuu voimattomana maahan.)
BEATRICE. Pyhä Maria, hän kuolee! (Kiiruhtaa hänen luokseen ja koettaa herättää häntä jälleen henkiin.) Kuinka hän on kalpea! Luiz! Havahdu! Hyvä Jumala, kuinka olen ollut tyly! Luiz! Luiz! Havahdu! Kuinka hän on muuttunut! Onko hän jo aivan haamu? Ah, tuo kalpeus hyytää minut! Havahdu! havahdu! Ah! Eikö kukaan tule auttamaan?
ELVAS (havahtuen). Kuinka tuo valo pistää silmiini! Pois pimeään vankiluolaan! Pois! Beatricenikin tuomitsee minua väärin — hänkin uskoo minut syylliseksi. Ei, pois, pois, syvään alas! —
BEATRICE. O! tunnen, etten voi sinua vihata. Tahdon vain jättää sinut hyvästi, sinut, elämäni onni, unelmani, joka oli todellisempi kuin todellisuus. Antakaamme toisillemme anteeksi, — sinä minun tylyyteni, ja minä — (peittää itkien kasvonsa käsillään).
ELVAS (juhlallisesti). Jumala ja sinä kuulette minua tällä hetkellä: olen syytön!
BEATRICE. Sinä sen sanoit: syytön olet! Uskon sinua, — kuinka en sinua uskoisi! Kuuletkos, isä, hän on syytön! O, riennä takaisin! Häntä on paneteltu.