ELVAS. Ja sinä olet kuitenkin luullut minua syylliseksi.
BEATRICE. Kaikki ihmiset syyttivät sinua, — sydämmeni ei heitä uskonut. Isäni kielsi minua ajattelemasta sinua, — en voinut häntä totella. Silloin sanottiin, että itse olit tunnustanut, ja mitä minä silloin voin tehdä? Mutta ethän olekaan tunnustanut? Sinun päähäsi on valheteltu. O, isä, isä! kuinka iloiseksi tuletkaan, kun tämän kuulet!
ELVAS. Ei, ei! Sinua ei ole petetty. Minä olen tunnustamia mutta se oli valhe, — tein sen pelosta. Kun on keskellä täyttä elämän iloa, niin on helppo puhua mielen lujuudesta ja rohkeudesta; mutta kuvittele mielessäsi vankiluolaa, niin pimeää, niin kauheata, niin salattua, että joka hetki luulet että ihmiset ovat unhottaneet sinut sinne nääntymään kylmään ja nälkään. Ja kidutus sitten! — käsitätkö, Beatrice-parka, — kidutus, tuo hirvittävä, verta imevä aave, tulirintainen, rautakourainen, mykkä, liikkumaton, eloton — ja kuitenkin voimallisempi kuin ihmisen tahto, — kuin ihmisen vapaa tahto. O, pelkäsin tulevani hulluksi! Oli niin kuin olisi sielu erotettu ruumiista ja jälkimäinen kieltäytynyt tottelemasta edellistä. Sanoin, allekirjoitin, tunnustin mitä tahdottiin.
BEATRICE. O, hirvittävää! Meillä on siis vihollisia! Isääni petetään.
ELVAS. Beatrice! Isäsi on hirmuvaltias. Hän se varmaan on minut perikatoon saattanut. Todistuksia minulla ei ole, mutta aavistan jotakin kamalaa. Armas Beatrice-raukka, olet paljo itkenyt minun tähteni, — annahan kun katselen silmiäsi. Muistatko kaikki ne sonetit, joissa niiden loistoa ylistelin? — nyt niitä kyyneleet himmentävät.
BEATRICE. Luiz, sinä petyt, — olen varma siitä, että isääni on eksytetty. Oi, älä puhu hänestä noin katkerasti! Kaikki käy vielä hyvin, — rohkeutta vain!
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset. JOSÉ.
JOSÉ (hämmästyen, nähdessään heidät). Sanottiin, että markiisi oli lähtenyt tänne.
ELVAS (Beatricelle). Onko isäsi ottanut tuon takaisin palvelukseensa?