ELVAS (säpsähtää). Kuoleman! (Hiljemmin) Kuoleman! (Soinnuttomasti)
Kuoleman!
BEATRICE. Ette puhu totta, — tahdotte vain pelottaa minua.
JOSÉ. Niin oikein, erehdyin tosiaankin. Tuomio ei säädä sitä.
BEATRICE. O, tiesinhän sen! Se ei olisi ollut mahdollista.
JOSÉ (hitaasti). Tuomio ei mainitse kuolemaa — vaan ruhjontaa.
ELVAS (tointuen). Kuolema! En voi sitä käsittää. Kamala uni, joka kouristaa kokoon voimani ja tahtoo minussa turruttaa elon tunnon! O, en tahdo, en tahdo kuolla! Kuuletteko, armoa, armoa! (Josélle) Oi, rukoilkaa tekin! Olen epäillyt teitä, — kerjään, — matelen maassa edessänne, — henkipahanen vain! Kun tuskista hiutunut ihminen tautivuoteellaan näkee kuoleman verkkaan lähestyvän, o, kuinka hän kierii tomussa sen edessä — kuinka hän riippuu kiinni siinä tuskan sijassa, jota äsken kiroili! — ja minun — minun täytyy kuolla silloin, kuin elämä alkaa minulle kukoistaa, — kuolla pois keväästä, lemmestä, — ei! ei! (Likistyy kiinni Beatriceen.)
BEATRICE. Eikö näissä muureissa ole rahtuakaan sääliä?!
ELVAS. O! olen pelkuri. Tiedän sen. Myönnän sen. Mitä huolinkaan teeskennellä! — Henki vain, sehän on niin vähän! Hirvittävin vankeus, maanpako, kaikki, kaikki, kun vain saan pitää henkeni!
JOSÉ. Alennutte minun edessäni, ikäänkuin tuomionne riippuisi minusta. Kääntykää markiisin puoleen. (Syrjään.) Tuotako siis tavottelin? Tuota, josta niin kauan ajatuksissani nautin, tuotako en nyt, kun se on toteutunut, voikaan kestää? (Menee.)
ELVAS. Hän menee! Hän ei siis ole ihminen, vaan peto.