POMBAL. Ja mokoman kelvottoman puolesta sinun sydämmesi puhuu isääsi vastaan!
BEATRICE. Jos sinä olisit samassa tilassa kuin hän, niin uskoisin sinua, niinkuin uskon häntä.
POMBAL. Olen epäillyt häntä ensi hetkestä asti. Kuinka uskoisinkaan
Tavoraa?
BEATRICE. Ja jos hän olisikin syyllinen, niin on hänen rangaistuksensa hirveää. O, isä, ei kuolemanrangaistusta, ei kuoleman —!
POMBAL. Hän on vehkeillyt voimassa olevaa valtiomuotoa vastaan — — se vaatii kuolemaa; hän on vainonut kuninkaan henkeä, — se vaatii kuolemaa; hän on tahtonut viedä maansa perikatoon, — se vaatii kuolemaa. Siis vaikka hänellä olisi kolme henkeä, niin täytyy hänen sittenkin kuolla.
BEATRICE. No, siis hän ei ole syyllinen, hän ei saata olla. Armoa! armoa! — ei niin julmaa rangaistusta! Näinhän minä ijäksi hänet kadottaisin, en kuulisi enää tuon taivaallisen suloisen äänen minua puhuttelevan. Rumat madot kalvaisivat puhki hänen kauniit silmänsä, — o, en voi ajatella mitään niin kauheata! Enkö ole sinun oma Beatricesi? En koskaan valita, miten ikänä määräät hänen kohtalonsa — ja minun — mutta ei vain kuolemaa! — Armoa!
POMBAL. Voinko minä? Vaikka olisi hän oma poikani, niin en voisi toisin menetellä. En voi aavistamallakaan käsittä mitään suurempaa rakkautta, kuin mitä sinua kohtaan tunnen; ja vaikka rakastaisin häntä tuhannen kertaa enemmän kuin sinua, niin olisi sittenkin tuomioni sama.
BEATRICE. Laupeutta!
POMBAL. Oikeutta!
BEATRICE. Syleilen polviasi, suutelen jalkojasi, takistun käsin niin sinuun kiinni, että sinun täytyy minua kuulla. Vai kyyneleenikö kenties sinua vaivaavat? No, siis tahdon olla levollinen, — et mielenliikutuksen merkkiäkään saa huomata. Oi, en tiedä, kuinka sydäntäsi hellyttäisiin, — en ymmärrä, kuinka tulisi minun rukoilla. Olen vain kurja, äärettömästi onneton nainen. Minulla ei ole todistusta muuta kuin sydämeni ääni; minulla ei ole liittolaisia muita kuin kyyneleeni; minulla ei ole voimaa muuta kuin turvattomuuteni!