BEATRICE. Kuulithan itse isäni kiellon. Tahdon kuitenkin koettaa.
ELVAS. Pelkään, että — mutta koita ainakin. Minä riennän Lissaboniin suojellakseni häntä ainakin sotamiesten raakuuksilta. Näemme jälleen toisemme. Hyvästi! Lähtösuukkonen vielä! (Menee.)
JOSÉ (syrjään). Jos olisi myrkkyä tuossa suukkosessa, joka tekisi hänen siloisen maitonaamansa apinan kaltaiseksi tai kaataisi hänet kuolleena hänen jalkoihinsa, niin minä nauraisin. Sinuakin varten minulla on nuoli.
BEATRICE (katsoen hänen jälkeensä). Armas! O, Jumala, ohjaa hänen askeleitaan! (Kääntyy ja näkee JOSÉN väijyvän katseen, jonka tuntee sattuvan itseensä.) José! (Syrjään.) Oli niinkuin olisin astunut jalkani käärmeeseen.
POMBAL (palajaa). Jesuiitat nostavat taas päätään. Sitä parempi! Saan silloin otella julkisesti tuon kyykäärmeen kanssa. Voittoni on silloin varmempi.
BEATRICE. Armoa Malagridalle! Armoa viholliselle!
POMBAL. Ettäkö saisit nähdä hurjistuneen roskajoukon hänen yllyttämänään raatelevan minua tai jonkun hänen kuuliaisen oppilaansa salaa minut murhaavan. Armoa — ei! Vaikka kaikki jesuiitat, kaikki viholliseni olisivat yhdistyneinä tuossa uppiniskaisessa vanhuksessa, en tuomitsisi ankarammin, enkä myöskään oikeammin, kuin nyt.
BEATRICE. Luiz sanoo, että sinä olet kova. Näytä, että hänen sanansa eivät ole todet. Tuo poloinen yhdeksänkymmenvuotias! Muut häntä kenties vain käyttävät välikappaleenaan. Et saa, et voi kieltää. Mistä löydän sanoja taivuttaakseni sinua? Onko siis oikeus taipumaton? (POMBAL on vaiti.) Luiz, Luiz! ovatko siis sanasi todet? (Menee.)
POMBAL. Mitä on isän tieto, kun puoliso jotakin sanoo? Beatrice, lapseni! Koko maailman kirousta kohtaisi omatuntoni levollisena, mutta sinun sanasi kirveltävät sydäntäni.
JOSÉ. Elvasin herttua on jesuiittain vanha ystävä. Onko siis ihme, että herttuatar on heihin mielistynyt?