(Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)
BEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka yrittää palauttaa häntä henkiin.
BEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?
POMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!
BEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois! minun täytyy se löytää.
(Aikoo mennä.)
POMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?
BEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy erota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden silmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli kaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät, jotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion rukoillen ja muistellen viettää luostarissa.
POMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään kalmanhikeä otsaltani! Haa! — itse olen niin tahtonut. Tunnen että minulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni oleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.
(Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida.
Kardinaali astuu Pombalin eteen.)