"Kun paras jäi, miksi suremme sitä, mikä on vähempiarvoista?" sanoin minä.
Hän tarttui käteeni lujasti, luottavana, uskollisena. Ja me kävelimme käsi kädessä tukien toisiamme synkkää tulevaisuutta kohti, jota ei yksikään toivon säde näyttänyt valaisevan.
VIIDESTOISTA LUKU.
Kuninkuus ja hirttonuora.
Sanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus ulos toisesta.
Katrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme varttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken tuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian. Myrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen mustat pilvet.
Kun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä asunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta jatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät tavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt kiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa vilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku onneton perhe häädetty vuokravelan takia.
Emme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun vuokra olisi maksettava etukäteen.
"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota", sanoin minä ja istahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.
Katri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä puoleensa säälitellen: