"Harmaita hiuksia!"
"Ei suinkaan", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa vanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja raskas huokaus kohosi rinnastani.
Entä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja iloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan, äsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi katsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin itseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.
Hän nousi ja kävi ripeästi järjestämään uutta kotiamme.
"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden", sanoi hän päättävästi.
Ja hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni hän jatkoi:
"Arvaanpa, mitä mietiskelet. Kadut, että menit naimisiin."
"Rakas Katri, kuinka voit sellaista ajatella", sanoin minä loukkaantuneena.
"Ainakin pahoittelet sitä, että otit vaimoksesi köyhän tytön."
"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin olen syypää."