Katrin silmät kävivät himmeiksi, suupielet alkoivat värähdellä.
"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei minua ole kukaan pakoittanut."
Minä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin kalpeata poskea.
Hän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen piirteitään, ja hän sanoi:
"Ei nyt ole aikaa suutelemiseen. Meillä on tärkeämpää tehtävää."
"Kuulehan, Katri! Tahdotko kuulla, mitä minä aamulla vuoteellani sepitin."
"Onko se pitkä ja sekava?"
"Ei, se on lyhyt ja selvä."
Ja minä lausuin hänelle runon: