Kun nälkä suolissani kurnuttaapi, ja reiät irvistävät vaatteissain, kun vaimo vieressäni jurnuttaapi, ja kuolo kummittelee aatteissain,
ma kuningasta silloin kuvittelen ja herkkupöydän laitan linnassain, ja juhlavieraitani huvittelen, ministereitä virast' erottain.
Mun onhan laulun, aatteen valtakunta, jot' itsevaltiaana hallitsen, Sun kanssas, kuningatar, näämme unta, ja onnemme on suuri, ikuinen.
"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas on sairas; se oli levoton koko yön", sanoi Katri ja viihdytti lasta, joka oli ruvennut itkemään.
"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi ajatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista kuin hän toivoo ja tahtoo?"
"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen kuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran maksuksi", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä vähän runsaamminkin.
Sirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka keskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme, miten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti puulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki jotakin nurkassa ja sanoi:
"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!" jatkoi hän ja silmäsi veitikkamaisesti Katria.
Katri punehtui ja painoi päänsä alas.
"Joko eno on säveltänyt sen laulun?" kysyi Sirkka.